Näytetään tekstit, joissa on tunniste Honolulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Honolulu. Näytä kaikki tekstit

lauantai 7. helmikuuta 2026

Helsingissä ja Havaijilla

sunnuntaina 28.12.2025 tein pimeän jo tultua lennon käytöstä poistetulta Malmin lentokentältä Helsinki-Vantaalle. koneeni oli "normaali" koneeni Beechcraft Baron 58, ja simulaattori jo wanhaksi kunnon lentosimulaattorikseni koitunut kaupallinen eli maksullinen X-Plane 12. tiukasti ottaen "vain" kotisimulaattoriversio tuosta, kun kerran tonnilla saisi kätevän sertifioidun lentoyhtiöversion.

aluksi hiukan pyrytti lunta, mutta se meni ohi. jouduin aluksi tekemään pikku kierroksen, koska olin lähtenyt ilmaan etelän suuntaisesti, kun taas Helsinki-Vantaa sijaitsi pohjoisessa.

nousu 2000 jalan korkeuteen, kierroksen tekeminen, lähestyminen ja laskeutuminen sujuivat normaalisti. olin tyytyväinen.

päätin sitten lentää Havaijin Hilosta Honoluluun. minua halutti pistäytyä matkan varrella Kahaluin lentokentällä. nousin 6000 jalan korkeuteen.

kesken matkan, jota olin kulkenut osittain pilvissä, moottorin nro 2 generaattoriin tuli vika. Tai ainakin sen varoitusvalo syttyi. en keksinyt mitään, mitä voisin tehdä asialle. moottori kuitenkin näytti toimivan normaalisti, joten päätin jatkaa matkaa. joka tapauksessa siinä vaiheessa olisi ollut matkaa kertynyt jo lähtökentältäkin paljon.

laskeuduttuani vedin seosvivut laihalle, ja kumpikin moottori sammui.

napsautin akun ja generaattorin pois päältä, ja myöskin avioniikan.

aikani ihmeteltyäni pistin kaiken jälleen päälle. ja onnistuin käynnistämään kummankin moottorin.

nousin jälleen ilmaan. nousin jälleen aina 6000 jalan korkeuteen riskejä välttääkseni. ylänkö on melko suuri riski.

kiersin saaren länsiosan pohjoisrannikon ylängöt pohjoispuolelta, ja sitten otin autopilotilla kiinni sillä hetkellä 120 kilometrin päässä sijaitsevaan Oahun saaren Koko Headin majakkaan, jota kohti koneeni nyt alkoi ohjautumaan.

moottorin nro 2 varoitusvalo vain jatkoi palamistaan

kummankin moottorin mittareista luettavat arvot olivat melkein samoja.

päätin lentää suoraan Koko Headin yli ja päätyä Honolulun kaupungin ylitettyäni hieman keskemmälle Oahun saarta, jossa on myös vesistöalueita.

kääntyisin vasemman kautta lopulta tulosuuntaani eli itään ja laskeutuisin varmimmalle mahdolliselle kiitotielle eli merenpuoleiselle 08R:lle. se on ainakin helppo löytää maastosta.

ajattelin, että on turha viitsiä nyt laskeutua suoraan vastakkaiselle 26L:lle, koska joutuisi sitten välttelemään ylängön huppuja hieman, enkä oikein kehdannut kulkea meren puolelta osaa lähestymisestä. 

lisäksi väsytti, ja moottoria vaivasi sähkövika.

Honolulun lähellä aloittaisin korkeuden pudottamisen 6000 jalan korkeudesta.

Honolulun kiitoteiden tasan saavutettua olin jo saanut pudotettua korkeuden 4000 jalkaan.

ja pudotus jatkui.

kaukana kiitoteiden toisella puolella länsiluoteessa saavutin lopulta 2000 jalan korkeuden. pysäytin vajoamisen. ja käännyin vasemman kautta etelään, senkin vuoksi etten halunnut törmätä edessä olevaan mäkeen meren vieressä.

ja sitten taas kiinni suuntamajakasta, ja koneeni kääntyi edelleen vasemmalle.

tehdessäni lähestymistä vasemmalta puoleltani eli pohjoisesta tuuli ilkeästi.

sammutin lopuksi moottorit käynnistimistä. nyt kummankin moottorin generaattorin varoitusvalo paloi. pistin generaattorit sammuksiin ja kytkin akun pois.

ja seuraavaksi ihan huvikseni klikkasin valikosta kohtaa Prep Electrical Systems for Boarding. avioniikka ja akku kytkeytyivät mukaan.

kytkin itse generaattorit.

huomasin, etten saa moottoreita käyntiin. panin seuraavaksi merkille, että polttoainepumput eivät ole mukana. näpäytin ne päälle. yritin uudestaan käynnistää moottoreita. ei onnistunut. huomasin seuraavaksi, että polttoaineseoksien vivut ovat laihalla. muutin niiden asennon rikkaalle.

yritin uudestaan.

kumpikin moottorista käynnistyi, eikä moottorin nro 2 varoitusvalosta näkynyt jälkeäkään. tarkoitan, että valo oli nyt sammuksissa.

testin vuoksi päätin vielä tehdä lennon varmistaakseni sen, että kaikki on varmasti kunnossa!

nousin ilmaan, käännyin vasemmalle eli pohjoisen suuntaan. nousin vain 1500 jalan korkeuteen.

ennen mäkiin törmäämistä käännyin länteen.

ja vasemman kautta 180 asteen käännös.

ja laskeutuminen rinnakkaiselle kiitotielle 08L.

tällä kertaa en voinut käyttää suuntamajakkaa apunani. .vain näköaistia.

onnistuin pääsemään hyvin hollille.

aivan laskeutumisen loppuvaiheessa päälle iski suhteellisen voimakas sade.

koska kiitotie oli kuitenkin pitkä, päätin laskeutua mahdollisimman rauhallisesti, so. kauas kiitotien kynnyksestä.

siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva." 

koska oli kerran alkanut kunnolla satamaan vettä, päätin tehdä vielä "kunniakierroksen".

nousin ilmaan. koneeni oli mennä ympäri vasemman kautta nousun aikana. sääolosuhteet vaikuttivat vaikeilta. nousin siksi vain 1500 jalan korkeuteen.

käännyin lopulta oikealle eli etelän suuntaan. ajoin merelle saakka. sitten käännyin oikealle eli länteen päin posottamaan.

lopulta käänsin koneeni nokan taas oikealle, eli etelään mentiin nyt. ja lopulta taas kerran oikealle, eli nyt mentiin itään.

halusin jälleen laskeutua merenpuoleiselle kiitotielle 08R. olin vain melko lähellä kiitotietä, ja korkeutta oli se 1500 jalkaa.

olin koneeni nopeutta edellisen manööverin aikana kuitenkin saanut tiputettua rutkasti.

nyt sitten vain korpeusperäsimen trimmistä konetta reilusti nokkapainoiseksi, ja tehot minimiin.

kun kiitotie oli lähestynyt tarpeeksi niin vertikaalisesti kuin horisontaalisesti, näpyttelin autopilotin korkeusperäsimen trimmin napukasta konetta enemmän vaakaan. ja lisäsin hieman moottoreihin tehoa.

tällä kertaa en halunnut käyttää majakan "vetoapua". sillä lailla sitä pysyy terässä, että välillä lentelee vähän vaikeammin.

kone jonkin verran heittelehti ilmassa laskeutumisen loppuvaiheessa. sain koneeni pyörät laskettua kuitenkin varsin pehmeästi lopulta kiitotien pintaan. kyllä meni mukavasti!!

sunnuntai 14. joulukuuta 2025

Vesiliirtoa kovasti Honolulussa ei kun Oahulla

Olen jokunen päivä sitten vasta julkaissut sekä lippulaivablogissani että nk. runoblogissani merkinnän 500 lentotunnin saavuttamisesta X-Plane 12 -lentosimulaattorilla. En viitsinyt julkaista tekstiä tässä blogissani, koska kirjoituksessani olisi ollut niin kovin paljon wanhaa asiaa mahdollisille tämän blogin lukijoille.

Saavutus tapahtui ollessani tekemässä Australian-ympäryslentoa vastapäivään, jonka suoritin käymättä koskaan kovin paljoa meren yllä. Melko pitkä aika siinä meni hitaahkolla lentokoneella.

Sunnuntaipäivät eivät ole lentoturvallisuuden kannaltani parhaita päiviä minulle. Koska olen sunnuntaisin melko vetämättömissä, ja tämä ei johdu pelkästään alkoholista, jota nautin tätä nykyä vain maltillisesti (paitsi yhden kerran kuluvan vuoden heinäkuussa).

Kuitenkin erään hyvän kaverini kehotuksesta olen hyvän aikaa jo tavannut harjoittaa lentotoimintaa lentosimulaattoritse sunnuntaipäivinä. Ihan vain elämän tylsyyttä paetakseni.

Niinpä kävin äsken jälleen lentämässä X-Planea käyttäen lentokoneenani vakiolentokoneekseni kutsumani Beechcraft Baron 58.

Lentopaikkanani toimi tällä kertaa minulle erittäin wanha tuttu eli Havaijiin kuuluva Oahun saari.

Olin Australian ympäryslennon rupeamani lentänyt varmuuden vuoksi ilman lastia ja perämiestä. Se oli ollut pitkillä matkoilla hedelmällinen lähestymistapa.

Nyt pistin rahtitavaraa jonkin verran mukaan. Ja perämiehen. Sekä vähensin runsaasti lentopolttoaineen määrää tankeissa.

Englannin kielessä kun niin moni asia on ilmaistu sukupuolittuneesti, niin minusta on mainiota, ettei "perämies" kuitenkaan ole ilmaisun tasolla englanniksi miespuolinen vaan first officer, joka tarkoittaa ensimmäistä virkailijaa/upseeria.

Homofobisten ihmisten korvissa voi myös "perämies" sanana kuulostaa pahalta. 

Lähdin liikkeelle Honolulun merenpuolelta kiitotieltä 26L. Koska tuuli lännestä, niin simulaattori oli sijoittanut oikeaoppisesti koneeni nokan länttä kohti.

Satoi. Ja oli pilvistä ja ilmassa oli muutenkin vesihöyryä. Kiitotien pintaa läikittivät vesilätäköt.

Pyöräjarrut pois päältä, jonkin verran kulmia laskusiivekkeisiin ja moottoritehot täysille. Vauhdin kiihdyttyä noin 80 solmuun vedin sauvasta kevyesti itseeni päin, ja lentokoneeni nousi ilmaan.

Ensin laskutelineet sisään, ja nopeuden vielä hiukan lisäännyttyä laskusiivekkeet matkakulmille. Ja pian tämän jälkeen autopilotti päälle.

Annoin koneeni kohota 1500 jalan korkeuteen asti, johon pysäytin autopilotista nousun. Tässä vaiheessa mieleeni nousi ajatus, että olin mahdollisesti pakannut rahdin väärin. Nimittäin koneeni teki syvän niiauksen. Päätin kuitenkin jatkaa lentoa. Tai mitä muuta siinä tilanteessa nyt olisi voinut tehdäkään?...

Olin kääntynyt noin 90 astaan verran vasemmalle eli etelän suuntaan. Jonkin ajan kuluttua käännyin vasemmalle jälleen noin 90 asteen verran. Nyt koneeni posotti itään päin.

Ja posotettuamme tarpeeksi pitkään tällä linjalla tein jälleen samanlaisen käännöksen vasemmalle, ja nyt suunta oli hetken parin ajan suurin piirtein pohjoinen.

Näkyvyys oli osoittautunut jossain määrin heikoksi. 

Melko pian kuitenkin aloin tehdä jälleen uutta 90 asteen käännöstä vasemmalle.

Käännös meni kuitenkin hieman pitkäksi. Ohjasin konetta sitten enemmän vasemmalle, koska halusin laskeutua takaisin samalle kiitotielle, jolta olin lähtenytkin.

Olin jo ehtinyt vähentää moottoritehoja rutkasti. Autopilotin napukasta pistin nokkaa alaspäin. Laskin laskutelineet ulos ja vähensin moottoritehoja lisää. Ja laskusiivekkeet pistin oikeille kulmille.

Tuuliolosuhteet vaikuttivat mielenkiintoisilta. Käytin jotenkin automaagisesti sivuluisua hyväkseni. 

Moottorit olivat lopulta hetken parin ajan vain tyhjäkäynnillä, koska korkeutta piti saada pikaisesti pois, jotta mahtuisin laskeutumaan kiitotielle. Korkeudenpudotukseni oli siinä määrin nopea, että vain hävittäjälentäjät ja koelentäjät olisivat kyenneet nauttimaan siitä.

Lähempänä kiitotien pintaa lisäsin hieman tehoja ja pistin autopilottia nostamaan nokkaa.

Koneeni seilaili hieman omituisesti, mutta onnistuin saattamaan lentokoneeni turvallisesti maahan. Eli kiitotien pintaan. Asiaan kuului sauvan avulla aikaansaatu viime hetken loppuloivennus.

Ja sen jälkeen pistin jälleen seisontajarrut pois päältä ja lisäksi autopilotista vielä konetta hieman nokkapainoisemmaksi, jotta koneeni ei yritä ruveta nousemaan liian aikaisessa vaiheessa. Ja ns. urut täysille.

Nousin jälleen ilmaan ja pistin autopilotista saman tien koneeni kääntymään oikealle eli pohjoiseen. Halusin käydä laskeutumassa saaren keskiosassa sijaitsevalle Wheelerin lentokentälle. Sen kiitotie sijaitsee 843 jalan korkeudessa. Wheelerin lentokenttä itse asiassa kuuluu Yhdysvaltain maavoimien, eli armeijan, ilmavoimille.

Muualla lentäessä tapaan vältellä aitouden vuoksi asevoimien omistamien lentoasemien käyttöä, mutta Oahu on eri asia, koska siellä minä olen aloittanut virtuaalilentäjän urani lähes kuusi vuotta sitten eli vuoden 2020 alkupuolella. Ja sitä paitsi saari on mitä mainion paikka "lentokenttähyppelylle" ja lentämisen ja laskeutumisen harjoittelemiselle.

Nousin tällä kertaa hieman yli 1500 jalan korkeuteen.

Aloin lopulta kaartaa yhä enemmän vasemmalle seuratakseni Oahun itäisen ylänköalueen reunaa.

Lopulta lensin turhankin lähellä maan pintaa. Olin jo hieman vähentänyt moottoritehoja.

Lähelle lentokenttää päästyäni pistin koneeni kääntymään suuntaan 240 astetta, sillä kiitotie oli sen suuntainen.

Kun käännös oli vasta osittain valmis, annoin laskutelineiden tulla ulos, vähensin rutkasti moottoritehoja, pistin nokkaa osoittamaan runsaasti alaspäin ja säädin laskusiivekkeet isoimmille mahdollisille kulmille.

En tiedä, olisiko laskeutuminen voinut nyt edes periaatteessa onnistua. Vesilätäkköisellä kiitotiellä koneeni alkoi joka tapauksessa seilata vasten tahtoani muuten kuin suoraan. Kiitotiekosketuksen jälkeen olin heti pistänyt potkurien lapakulmat jarrutukselle, ja kun seilaaminen oli jo ehtinyt alkaa, pistin pyöräjarrut päälle.

Mutta koneeni pysähtyi vasta pitkän ajan kuluttua märässä ruohikossa.

Mutta se oli edelleen ehjä ja toimiva.

Päätin sitten rullata koneeni takaisin kiitotielle. Siinä joutuu aina käyttämään vähän enemmän tehoja, kun lentokoneen yrittää saada kulkemaan ruohikolla.

Lopulta olin jälleen kiitotiellä ja nokka osoitti tuuliolosuhteiden kannalta oikeaan suuntaan. Tuuli suoraan edestä.

Pyöräjärrut pois päältä ja moottoritehot täysille. Voisin kuvitella, että "seilailu" oli jotenkin vaikuttanut renkaiden kulutuspintaan, sillä koneeni alkoi välittömästi huonon käyttäytymisen. Taas potkurijarrutus sekä pyöräjarrut päälle.

Päädyin jälleen kasteiselle nurmelle mutta lopulta lentokoneeni suoriutui kuitenkin itsestään kiinteälle maaperälle ennen kuin lopulta pysähtyi.

Nyt oli helpompi "ajaa" lentokonetta. Rullasin koneeni jälleen kiitotielle. Mutta en jaksanut kääntää konetta oikeaan suuntaan, eli nokka osoitti nyt suuntaan 60 astetta, johon tuuli puhalsi.

Pistin taas "jalalla koreaksi", ja niin teki lentokoneenikin. Tällä kertaa pysäytysoperaationi epäonnistui. Ja meno oli varsin rajua. Kumpikin moottoreista oli sammunut. En viitsinyt tarkistaa, että saisiko edes jomman kumman moottoreista käyntiin. Se olisi ollut turhaa.

PS.:

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä olin myöskin mennyt nukkumaan erittäin paljon liian myöhäisenä ajankohtana. 

Aion lähiaikoina yrittää lentää vielä Australian etelärannikolta pohjoisrannikolle. Olen jo katsonut alustavasti reitinkin. Joudun jälleen heivaamaan niin rahdin kuin perämiehen hiivattiin ennen lähtöä. Harras toiveeni kuitenkin on, että ainakin ennen joulua olisin kykeneväinen ja halukas aloittamaan oikeasti siirtymän moderniin suureen matkustajalentokoneeseen. Se on melko pitkäaikainen projekti jo siksikin, että on vaikea minun päästä siinä edes alkuun.

Tom Kärnä
tämän blogin omistaja

PS. Tämän blogin tarkoituksesta

torstai 13. marraskuuta 2025

"Mahdoton käännös" suurin piirtein ainakin onnistui

Hai. Ei, kun en ole melkein kuukausiin näköjään julkaissut tässä blogissani mitään. Nyt on jo korkea aika, tai mörökölli minut syököön.

Olen kuitenkin lennellyt hyvin paljon viime aikoina X-Plane 12 -lentosimulaattoria käyttäen eri puolilla maailmaa.

Tänään tapahtui kuitenkin jotain erityistä, minkä haluan jakaa kanssanne.

Menin Honolulun lentokentän sisämaanpuoleisimmalle suurin piirtein itä-länsi-suuntaiselle kiitotielle. Koneeni, eli vakiolentokoneeni Beechcraft Baron 58:n nokka osoitti itään. Nousin ilmaan, ja seuraavaksi käännyin noin 70 astetta vasemmalle. Pysäytin nousun puolentoista tuhannen jalan korkeudessa.

Tämän jälkeen posotin lyhyen aikaa länteen kunnes käännyin etelään. Ja kun lähtökiitotieni alkoi jälleen näkyä etuvasemmalla, käännyin itään päin, jotta pääsisin laskeutumaan. Aurinko paistoi suoraan idästä, joten oli jossain määrin vaikea ylipäätään nähdä lentokenttää. Mutta laskeutumiseni oli normaali, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä tai erityisemmin mainitsemisen arvoista.

Mutta kun olin aikaisemmin tänään törmännyt wanhaan muistiinpanooni sellaisesta aiheesta kuin "impossible turn" eli mahdoton käännös, niin päätin kokeilla sitä, pitkästä aikaa.

Tässä on kyse siitä, että noustaan tuhannen jalan korkeuteen kiitotien pinnasta, minkä jälkeen ilman moottoreita yritetään laskeutua takaisin lähtökentälle. Toinen, ja usein varmaankin järkevämpi ja turvallisempi vaihtoehto on sellainen, että yritetään paluun sijaan etsiä etusektorista jokin sopiva maankaistale, joka sopisi edes joten kuten laskeutumiseen.

Yleensä kai sanotaan, että paluu lähtökiitotielle on alle tuhannen jalan korkeudesta mahdoton, koska ilman moottoritehoja käännöksessä menetetään huomattavan paljon koneen nopeudesta. Lisäksi ei ole yhtään ylimääräistä aikaa suunnitella ja tehdä päätöksiä. Päätösten tulee tulla nopeasti, ja ne pitää toteuttaa välittömästi ja määrätietoisesti.

Yritin kuitenkin nyt juuri tätä. Tai ainakin melkein.

Liikennelentäjät yrittävät päästä nopeasti kiitotieltä lähdettyä mahdollisimman, sillä korkeus merkitsee turvallisuutta. Kun ollaan korkealla on enemmän aikaa harkita toimenpiteitä ja tehdä niitä paskan ns. iskettyä tuulettimeen.

...Laskeuduttuani kiitotielle ja saatuani koneeni pysähdyksiin ryhdyin suoraan uuteen lähtökiihdytykseen. Koneeni pyörien irrottua kiitotien pinnasta pistin autopilotin lentämään suoraan itään. Päästyäni tuhannen jalan korkeuteen pistin polttoaineseoksen ekstralaihalle ja otin autopilotin suunnanpysytyksen pois päältä. Moottorit lopettivat toimintansa.

Rupesin kääntämään konettani oikean kautta takaisin länteen päin. Honolulu oli tällä kertaa sikäli kiitollinen paikka, että se sisälsi useita kiitoteitä.

Käännökseni ei tuntunut mitenkään sujuvalta. Varoitusjärjestelmä huusi aina välillä kuin palosireeni sakkausvaroitusta. Ja sitten yritin aina työntää nokkaa hiukan alaspäin, jotta siipien nostovoima ei lakkaisi. Ei ollut kauheasti aikaa tarkkailla nopeusmittaria.

Lähes pääsin merenpuoleisimmalle kiitotielle kunnialla. Koneeni lysähti sen eteen ja jatkoi matkaansa kiitotielle. Moottori numero yksi hajosi siinä rytäkässä. Sen sijaan oikeanpuoleinen moottori selvisi hengissä. Tätä voi kai sanoa onnistuneeksi pakkolaskuksi.

Minusta lisäksi tuntuu, etten ollut ehtinyt ennen toimenpideohjelmaan ryhtymistäni päästä edes matkalentonopeuteen, joten nopeutta oli jo valmiiksi turhan vähän. 

Pitää kokeilla jonain päivänä laskeutumista suoraan etusektoriin. Lähtökorkeus voisi olla vaikka 950 jalkaa kiitotien pinnasta.

perjantai 2. toukokuuta 2025

Runsasta hillumista Havaijilla

Jokin aika sitten olin lennellyt X-Plane 12 -simulaattorissa Havaijilla paikasta toiseen ja saarelta toiselle.

Aikamoista hyppelyä!

Päätin silloin sitten, että jonain päivänä yritän lentää saarijonon itäisimmältä tai kaakkoisimmalta saarelta eli Havaijin saarelta ("Big Island" eli Suuri saari nimityksenä ), joka on myöskin saarijonon ja osavaltion suurin saari, manner-Yhdysvaltoihin. Ajattelin kyllä, että vakiolentokoneellani Beechcraft Baron 58:lla tämä ei tule onnistumaan, koska matkaa on aivan yksinkertaisesti liikaa. Mutta ajattelin kuitenkin kokeilla.

Asetuin siis Hilon kansainväliselle lentoasemalle, joka taitaa olla Havaijin osavaltion itäisin ja kaakkoisin lentokenttä.

Oli aikainen aamu Havaijilla.

Olin riisunut koneen kaikesta ylimääräisestä. Olin laihduttanut itseni 66 kilon painoiseksi, heivannut perämiehen pois ja jättänyt kaiken rahdin kuin nallin kalliolle.

Nyt kelpaisi lentää!

Pensatankit olin pistänyt täyteen piripintaan. 135,6 kiloa polttoainetta kummassakin tankissa.

Vastatuuli oli ainakin aluksi oleva vallitseva. Myötätuuli olisi ollut kivempi.

Noin 60 astetta olisi ihan hyvä lentosuunta, arvelin.

Olin etukäteen säätänyt autopilottiin suunnaksi 60 astetta.

Sitten vain laskusiivekkeiden kulmat puolilleen, pyöräjarrut pois päältä ja moottoritehot täysille.

Kiihdytin kiitotiellä nousunopeuteen. Ehkä sitä oli vähän liikaakin, lopulta noin 90 solmua.

Vedin sauvasta rauhallisesti itseeni päin. Koneeni nousi ilmaan.

Seuraavaksi pistin autopilotin päälle. Koneeni alkoi kääntyä pikkaisen matkaa vasemmalle.

Jouduin autopilotin trimmistä säätämään nokkaa jonkin verran alaspäin, jotta koneeni ei sakkaa nousukiidossa.

Vastatuuli tulisi syömään runsaasti polttoainetta. Ajattelin, että jos tuulen suunta jatkuu vastaisena pitemmän aikaa ja jos ja kun lentoni epäonnistuu polttoaineen loppuessa ennenaikaisesti, voin yrittää myöhemmin samaa reissua mutta vastakkaiseen suuntaan eli manner-Yhdysvalloista Havaijille. Ainoa ongelma tässä suunnitelmassa on se, että jos en ole sitä ennen opetellut GPS-navigoinnin käyttöä, en ole kykenevä osumaan juuri Havaijille koneellani. Matka on liian pitkä. Jopa Havaiji-saarten suurin saari on kuin neula heinäsuovassa Tyynessä valtameressä.

Havaijin ympärillä on myöskin varsin pitkälti pelkästään aavaa merta. Alue on varsin tehokkaasti siivottu maa-alueista.

(Muistan yhdessä romaanisarjassa olleen henkilön, joka oli saanut palkinnon Norjan muotojen suunnittelemisesta.)

Koneeni nousi huiman tehokkaasti korkeuksiin. Sillä saattoi olla jotain tekemistä vastatuulen kanssa. Se ehti kohota 8200 jalan korkeuteen ennen kuin pysäytin kohoamisen. Tämän jälkeen annoin koneen vajota tasan 8000 jalkaan. Pidän tasalukemista.

Aurinko paistoi nyt päin näköä. Siellä täällä ympärillä näkyi pilviä. Saatoin kyllä lentää jo niiden yläpuolella hieman.

Ajattelin, että ainakaan ei minun tarvitsisi pelätä jäätäviä olosuhteita. 8000 jalan korkeudessakin vielä oli 8,5 plusastetta Celsiusta.

En tiennyt ollenkaan, että onko 8000 jalkaa optimaalinen lentokorkeus tälle härvelille.

Huomasin nyt tuulen sortaneen minua jonkin verran etelään, joten korjasin kurssia paremmaksi.

Ajattelin, että saattaisin periaatteessa päätyä Meksikoonkin tällä kurssilla. Tosin ei ollut toivoakaan mihinkään kohtaan Amerikan mantereita pääsemisestä.

Mieleeni tuli, että voisin jossain vaiheessa tehdä jonkin sellaisen pitkän reissun, josta olisi kuitenkin reaaliset mahdollisuudet selvitä hengissä ja lentokone kunnossa.

Kävin nyt X-Planen sivuilla, ja sain muistutuksen lentokoneeni pisimmästä mahdollisesta matkasta. Se on 942 meripeninkulmaa, joka on suomeksi sanottuna 1744 kilometriä.

Kävin samalla myöskin tarkistamassa karttapalvelusta, että kuinka pitkä matka olisi lähimmälle Amerikan mantereitten maa-alueelle. Tein päätelmän, että jos joutuisin lentämään koko matkan vastatuuleen, niin perille pääsy vaatisi kaksinkertaisen määrän polttoainetta.

Tämän saatuani selville päätin nyt keskeyttää suosiolla turhan yritykseni ja lentää Oahun saarella sijaitsevaan Honoluluun, joka on minulle niin rakas. Vaihdoin suunnaksi 280 astetta.

Nyt oli sitten myötätuulta!

Jouduin taas korjaamaan kurssia, koska koneeni oli menossa liikaa pohjoiseen päin.

Lentäessäni jo Havaijin saaren pohjoispuolella käänsin kurssia taas enemmän lännenpuoleiseksi.

Vähän myöhemmin päätinkin käydä vielä Hilossa. Pistin koneeni autopilotin pudottamaan lujahkoa vauhtia – hiukan alle 1000 jalkaa minuuttia kohti – korkeutta ja pistin sen kiinnittymään Hilon lentokentän suuntamajakkaan.

Tässä vaiheessa huomasin, että mukaan ottamastani polttoaineesta oli jo yli puolet kulunut!

Koneeni vajottua 2500 jalan korkeuteen pysäytin suunnan alaspäin. Matkaa oli vielä runsaasti kohteeseen. Hilossa varmaankin kannattaisi tankata, ainakin pikkaisen.

Lisäsin tässä vaiheessa tehoja. Ei ollut mitään syytä körötellä kuin kärrypolkuja kulkisi. Yhtiö kuitenkin maksaisi pensat.

Suuri saari häämötti jo edessä. Tai tiukasti ottaen enemmän oikealla, koska Hilon lentokenttä sijaitsi lentosuunnastani katsoen Havaijin saaren vasemmalla reunalla. Lentokentän lyhyempi kiitotie 26 oli nyt vain 20 kilometrin päässä.

Lopulta aloin laskea korkeutta. Ensin nokkaa vain autopilotin korkeusperäsintrimmistä alaspäin. Vähän myöhemmin käänsin konettani hieman oikealle, jotta lentäisin kohti oikeaa kiitotietä. Ja sitten, kun olin nopeutta saanut laskettua pistin laskutelineet ulos ja laskusiivekkeet oikeille kulmille.

Lasku onnistui jossain määrin normaalisti. Vähän kolahtaen kyllä, koska olin viime hetkinä lentänyt hiukan liian korkealla.

Kummassakin tankissa oli vielä yli 70 kiloa pensaa jäljellä. Pistin 30 kiloa lisää kumpaankin.

Ja sitten aikoisin Waima Kohalan lentokentälle, joka sijaitsee lähellä saaren luoteiskulmaa. Tarkoitukseni oli vastapäivään lentäen seurata saaren rannikkoa, kunnes ottaisin kiinni lentokentän suuntasäteestä kääntyen hieman vasemmalle ja laskeutuisin sitten kiitotielle.

Tuon kirjoitettuani huomasin koneeni ajautuneen nurmikolle. Ilmeisesti jostain syystä pyöräjarrut eivät olleet lukittuneet päälle.

Päättelin, että tuulen suunnan vuoksi olisi paras kääntyä tässä kohtaa ympäri. Tein sen hurjalla kaasunkäytöllä. Ruoho ei ole kaikkein paras päällystemateriaali.

Nousin ilmaan. Renkaani saattoivat olla hieman kuluneita. Ainakin siltä ne tuntuivat lähtökiihdytyksen aikana.

Pysähdytin kohoamisen 3500 jalassa.

Olin vähän myöhemmin onnistunut jotenkin läppäisemään korkeudenpysytyksen autopilotista pois päältä. Saattaa johtua siitä, että edellisenä yönä oli klo 4.42 eräs kaverini herättänyt minut vahingossa taskupuhelulla. Onneksi olin kuitenkin jossain vaiheessa saanut jälleen unta palloon. Mutta en tainnut olla saanut sitä riittävästi kuitenkaan.

Piti jälleen pudottaa runsaasti korkeutta, hieman alle 6000 jalan korkeudesta.

Kytkin lopulta koneeni suuntasäteeseen.

Tein saarta lähestyessäni päätelmän, että 2250 jalkaa on kenties hiukan liian pieni korkeus. Lentokenttä sijaitsi vähän kauempana rannasta.

Lisäsin tehoja ja kohotin nokkaa.

Pelitietokoneessani kiinni olevan hiiren vierityspyörä on ollut pari kuukautta ihan finito, joten on jonkin verran vaikea minun X-Planessa käyttää zoomattavaa "elävää karttaa". Nyt kyllä oli jäänyt ottamatta käyttöön myöskin liukupolku. Sen avulla olisin ainakin nähnyt, että millä korkeudella minun suhteeni kiitotie olisi ollut.

Pysäytin kohoamisen 3500 jalkaan.

Sitten lisäsin taas korkeutta.

4000 jalassa pysäytin kohoamisen.

Ja sitten näin sen! Tein ensin kaarroksen oikealle ja sitten heti vasemmalle päästäkseni samaan linjaan kiitotien kanssa. Laskutelineet ulos ja laskusiivekkeet sopivaan kulmaan.

Jouduin laskeutumaan ylämäkeen, sillä kiitotie oli vino. Laskeutuminen oli raju ja kolahtava. Mutta onnistuin silti.

Nyt päättelin joutuvani nousemaan ylös alamäkeen, koska tuuli siltä suunnalta. Ja sitä paitsi toiseen suuntaan kiitotietä oli vain lyhyt pätkä jäljellä.

Käänsin koneeni pikavauhtia ja kätevästi. Toinen päälaskutelineen pyöristä korkeintaan hipaisi nurmikkoa.

Konan kansainväliselle lentokentälle olisi vain 50 kilometrin verran linnuntietä.

Kiihdytin, nousin ilmaan ja pistin autopilotin trimmistä koneen nokkaa hiukan ylöspäin.

Lähtökiihdytys oli taaskin ollut huteranoloista. Pitää heti vaihtaa renkaat, kun mahdollista. Ja kun viitsii.

Autopilotti käänsi koneeni takaisin tulosuuntaani oikean kautta vuorien kylkiä melkein hipoen.

Yli 6000 jalan korkeudessa pysäytin kohoamisen, ja heti sen tehtyäni pistin koneeni jälleen vajoamaan. Olisin aivan kohta rannikolla.

Lensin meren ylle saakka. Tarkoitukseni oli tarpeeksi pitkälle päästyäni ottaa mahdollisimman suora suunta kaukana sijaitsevalle lähes pohjois-etelä-suuntaiselle kiitotielle.

Kiitotie sijaitsee saaren reunassa rannan suuntaisesti.

Nyt tein kuitenkin havainnon tuulen suunnasta. Minun olisikin nyt pakko lentää kiitotien ohi ennen kuin voisin laskeutua, pohjoisen suuntaan.

Olin pysäyttänyt vajoamisen vähän yli 2700 jalan korkeuteen.

Kaikenkattava sumu oli noussut häiritsemään lentosuoritustani. Juuri ja juuri näki vähän eteensä. Piti olla tarkkana, ettei törmäisi mihinkään. Kuten maahan.

Olin päättänyt nimittäin lentää kiitotien itäpuolitse eli saaren puolelta. Siinä on jonkin verran korkeuseroja.

Näin kuinka lentokenttä jäi oikealle puolelleni. Tässä vaiheessa sumu oli jo melko lailla hälvennyt. Onneksi.

Päädyin lopulta merelle asti, mikä sopi suunnitelmiini. Meren päällä matalalla lentäessä olisi helpompi tehdä suunnanvaihdos törmäämättä samalla johonkin.

Lopussa sitten vasemman kautta käännös tulosuuntaan. Tässä vaiheessa olin pistänyt autopilotin vielä kiinni suuntasäteeseen. Kytkin sen kuitenkin pois melko pian.

Sinänsä, vaikka laskeutuminen tuntui rutiinilta, nopeutta minulla oli aivan liikaa loppuvaiheessa. Erinomaisesti suoritettu loppuloivennus luultavasti esti konettani tuhoutumasta.

Taisin olla jo hiukan väsynyt. Ihmettelin koneeni kiitäessä edelleen liian lujalla vauhdilla kiitotietä eteenpäin, että miksi nopeus vähenee kovin hitaasti. Tajusin unohtaneeni pistää potkurit jarrutukselle. Onneksi sentään pyöräjarrut toimivat hyvin ja kiitotie oli suhteellisen pitkä.

Nyt enää piti lentää sinne Honoluluun. Ja se saisi riittää tältä erää. Matka olisi pitkä, mutta ainakin ehtisin käydä lentokoneen pöntöllä, josta se lopuksi todennäköisesti putoaisi pahaa-aavistamattoman sianruhoja kuljettavan laivan kyytiin.

Nykyään ei saa enää toimivia lentokoneita. Mutta oikeasti tämä pönttö ei tullut vakiona koneen mukana. Ostin sen myöhemmin halvalla Pohjois-Koreasta.

Olin väsynyt.

Muistin viime hetkellä lisätä polttoainetta tankkeihin, vaikka luultavasti 64 kiloa kummassakin tankissa olisi hyvin riittänyt loppumatkan suorittamiseksi.

Ja vielä kerran potkurien lavat oikeaan asentoon eli nousuasetuksille. Kiihdytys. Jäljellä oleva kiitotie riitti hyvin lähtökiihdytykseen. Erinomainen lentokenttä! Mutta kone edelleen pyrki hoipertelemaan. Joku saa katsoa Honolulussa sitten laskutelineitä.

Suunta oli nyt suurin piirtein luode. Tarkoitukseni oli olla törmäämättä Havaijin saaren ja Oahun välissä möllöttäviin neljään saareen. Vuorenhuiput voivat olla ikävä asia. Annoin koneeni nousta 5000 jalkaan saakka.

Ja tässä välissä annoin autopilotin hoitaa hommansa. Oli automaattinen suunta, ja minä lähdin takahuoneeseen kakalle.

Palattuani kakalta lentokoneeni ohjaamoon kaikki oli hyvin. Koneeni oli paraikaa ohittamassa vasemmalta eli eteläpuolelta em. neljää saarta – Maui, Kahoolawe, Lanai, Molokai –, ja samalla kurssilla jatkaen koneeni päätyisi lopulta Oahun saaren ylle tai sen läheisyyteen.

Kun matkaa Oahun saaren itäkaakkoisimpaan pisteeseen oli enää alle 80 kilometriä, pistin autopilotin ottamaan suunnan Kokon pään (Koko Head) suuntamajakasta, joka sijaitsee niillä paikkeilla. Autopilotti muutti suuntaa lievästi vasemmalle. Alkuperäisellä suunnalla koneeni olisi luultavasti ohittanut Oahun aivan sen pohjoispuolelta.

Oahusta luoteeseen muuten sijaitsee vielä kaksi saarta: Kauai ja Niihau, jos ketään kiinnostaa.

Ja sitten vain päättämään, että mille kiitotielle laskeutuisin.

Kun nyt lensin kuitenkin 5000 jalan korkeudessa, niin voisin yhtä hyvin ylittää vuoret ennen laskeutumista.

Huomasin, että tuulen suunnan ollessa nyt myötäinen joutuisin joka tapauksessa ohittamaan ensimmäiset alueen kiitotiet ennen kuin voisin laskeutua millekään niistä.

Muuten olisin voinut yrittää vaikeampaa temppua eli keskustasangon lentokentälle laskeutumista, mutta näin väsyneenä ja uupuneena en riittävän varmasti onnistuisi laskeutumisessa.

Ja niin alkoi Oahun saari lopulta siintää kaukaisuudessa. Matkaa sille oli enää 25 kilometrin verran.

Nyt sitten vain katsomaan, että riittääkö 5000 jalkaa korkeudeksi, kun pitää ylittää lähimpänä minua olevia vuoria.

Päätin sitten, että tulen laskeutumaan kiitotielle 08L.

Vuorten lähestyessä kävin pistämässä mukillisen rooibosia hautumaan. Retkikeitin on kiinni siinä, missä ennen lentokoneessani oli sijainnut tupakansytytin.

Nyt päättelin korkeuteni olevan riittävä. Eräs korkea huippu jäisi reitilläni juuri oikealle puolelle muodostamatta vaaraa.

Annoin koneeni rauhassa viilettää kohti keskitasankoa.

Seuraava toimenpide oli sitten se, että vuortenhuiput vältettyäni pistin koneeni pudottamaan korkeutta.

Olin kuitenkin unohtanut antaa uuden suunnan koneelleni sen ohitettua em. suuntamajakan. Onneksi tästä ei ollut aiheutunut haittaa saatikka vaaraa. Pistin automaattisen suunnan jälleen päälle.

Annoin koneeni lentää lahtien yli.

Ja ennen seuraavia vuoria käänsin koneeni ympäri tulosuuntaan.

Tuli tässä vaiheessa häsellettyä autopilotin kanssa.

Tehtyäni käännöksen olin myös liian korkealla. Pistin laskutelineet ulos ja laskusiivekkeet oikeaan asentoon. Ensin hiukan nopeampi korkeuden pudotus, minkä jälkeen...

Loppulähestymiseni olikin sitten taas kuin oppikirjaesimerkki. Koneeni pudotti tässä vaiheessa korkeutta hitaasti ja varmasti. Käytin tehokkaasti kaasuvipuja ja tarkkailin nopeusmittaria.

Vedin koneelleni kunnon loppuloivennuksen. Koneeni pyörät koskettivat lopuksi kiitotien pintaa kuin enkelit. Nopeutta oli myöskin vain juuri sopivasti.

Kuten yhdessä kirjassa oli sanottu: haisee palaneille höyhenille.

Ainoa kauneusvirhe tässä viimeisessä oli se, kuinka huonokuntoisiksi renkaat olivat reissussa ehtineet mennä. Ja se oli varmaankin täysin omaa syytäni. Mutta onneksi sain pidettyä koneeni nytkin hallinnassani. Nyt pääsee lentokonemekaanikko tai useampikin töihin!

Lentokonemekaanikot ovat kivoja!

Ja nyt sitten seuraavaksi rooibosin (joka on ehtinyt jo hiukan jäähtyä) kimppuun.

maanantai 31. maaliskuuta 2025

Syöksykierrettä en saanut aikaan

Edellisenä päivänä olin noussut X-Plane 12 -lentosimulaattoria käyttäen Havaijiin kuuluvan Oahun saarella sijaitsevalta Kaneohen lentokentän kiitotieltä 04 posottaen vastatuuleen yläilmoihin. Tarkoitukseni oli testata Beechcraft Baron 58 -lentokoneen, joka on "vakiolentokoneeni" toistaiseksi, vakavuutta.

Nousin 5500 ei kun 6600 jalkaan. Korkeuteen kurkotus tapahtui yllättän vikkelästi. Vakautin koneeni hetkeksi lentämään siinä korkeudessa. Ja sitten vain autopilotti kokonaisuudessaan pois päältä, mukaan lukien Flight Director.

Ja tämän jälkeen sivuperäsin täysillä oikealle, ja kone meni hiukan nurin, mutta ei joutunut syöksykierteeseen.

Sain juuri ja juuri oikaistuksi koneen. Parituhatta jalkaa alemmas kuitenkin jouduin ennen kuin siihen asti lopulta pääsin. Tilanne oli melko nopea ja tuntui kaoottiselta.

Olisin muuten laskeutunut mielelläni jollekin toiselle saarelle, mutta temppuiluni oli rikkonut keinohorisontin. Koneen lentäessä vaa'assa keinohorisontin väittämän mukaan kone oli kallistunut vasemmalle. Melko kriittistä.

Päätin, että pahempia ongelmia välttääkseni laskeudun takaisin Kaneoheen, kiitotielle 22.

Laskeutuminen sujui hyvin ja pehmeästi.

Onneksi oli valoisaa. Saatoin päätellä sen ansiosta koneeni asennon ympäristön vihjeistä keinohorisontin mentyä särki.

Päätin kokeilla samaa temppua uudestaan mutta ottaa tällä kertaa mukaan kallistuksen.

Ja niinpä jälleen nousin kiitotieltä 04 vastatuuleen.

Ja sitten temppu. Sivuperäsintä ja samoin ohjaussauvaa rajusti oikealle.

Pistin ennen temppuun ryhtymistä tehoja pienemmälle ja samoin potkurien lapakulmia.

Mutta sama juttu tapahtui kuin edelliselläkin kerralla. Onnistuin oikaisemaan tarkkailemalla ympäristön antamia vihjeitä asennostani. Keinohorisontti meni särki siten, että tällä kertaa erittäin pahasti oli kallellaan oikealle.

Koska aloitin lähestymisen takaisin kentälle melko läheltä, jouduin pudottamaan korkeutta pikanopeasti. Pistin lopulta moottoritehot aivan tyhjäkäynnille.

Kone tuli pintaan melko suurella nopeudella, ja kiitotiellä kolisi. Sain kuitenkin pidettyä koneen hallinnassani. Onnistunut lasku loppujen lopuksi.

Ja sama vielä kerran uudestaan...

Annoin koneen kuitenkin nyt jatkaa lentoaan hieman pitemmälle ennen kuin ryhdyin uuteen kokeeseen.

Tällä kertaa annoin jalkaa oikealle mutta kallistin sauvalla vasemmalle.

Tällä kertaa koneeni pysyi varsin säyseänä.

Päätin laskeutua toiselle puolelle saarta Kalaeloalle.

Käänsin koneeni ympäri vasemman kautta.

Otin suunnan lentokentän majakalle. Sen avulla suunta olisi suora sekä kiitotielle 22L että kiitotie 22R:lle.

Kalaeloalle olisi joka tapauksessa selvästi pitempi matka kuin Honoluluun, joten minun olisi mukavampi pudottaa korkeutta 6000 jalasta reunavuoriston ylitettyäni.

Mutta täytyy sanoa, että Beechcraft Baron 58 on kyllä vakaa lentokone!

Huomasin alkaa pudottaa korkeutta jo ennen vuoria, koska 6000 on turhan suuri korkeus tarkoitukseen. Tehoja runsaasti pois ja autopilotin trimmistä nokkaa alaspäin.

Ikävän huono näkyvyys pitemmälle oli ilman autereisuuden vuoksi.

Mutta vuoret ylitettyäni aloin jo nähdä tarpeeksi.

Pieni korjaus ensin vasemmalle.

Sitten hidastin vajoamisnopeutta ja otin automaattiohjauksen pois päältä.

Lensin lahden yli. Vasta sen ylitettyäni pistin laskutelineet ulos ja laskusiivekkeet oikeampaan kulmaan.

Silti lähempänä valitsemaani kiitotietä 22L jouduin pistämään moottorit tyhjäkäynnille, jotta saisin aseteltua renkaat maahan melko pian kiitotien kynnyksen jälkeen.

Hieman lisäsin moottoreihin tehoja juuri ennen maakosketusta. Ja tietenkin vedin sauvasta loppuloivennukseen.

Tulin "katuun" pienellä ylinopeudella mutta silti pehmeästi.

torstai 6. maaliskuuta 2025

Calgarysta Torontoon, eli melko pitkä rupeama

Olikohan se niin, että olin kokeillut satunnaisia lentokenttiä X-Plane 12 -lentosimulaattorissa. Tarkoitan sitä, etten lentokentän nimen tai koodin perusteella osannut arvata, että missä päin maailmaa lentokenttä on.

Päädyin lopulta kuitenkin Kanadaan, lähemmäksi Kalliovuoria. Joltakin lentokentältä nousin ja lensin länteen Calgaryn lentokentälle, joka tunnetaan talviurheilulajeistaan. Lähellä Calgarya näytti vuoriston läheisyys aiheuttavan jonkin verran "ylimääräistä" tuulta. Minusta oli kiva nähdä, kuinka tuuli ja turbulenssi heiluttelivat vakiolentokonettani Beechcraft Baron 58:aa.

Onnistuin laskeutumaan kohdekentälle. Nousin sitten taas ilmaan ja palasin lähtökentälle.

Sain nyt päähäni alkaa tehdä matkaa idän suuntaan ja aina Torontoon saakka. En joka päivä lentänyt, mutta aina välillä kuitenkin jonkin etapin.

Kanadan puolelta oli vaikea aina löytää sopivia lentokenttiä, joten välillä turvauduin etelänaapurin kenttiin.

Kerran laskeuduttuani jo kiitotielle yritin palata takaisin kiitotien alkupäähän saadakseni kiitotietä alleni riittävän pitkän pätkän nousua varten. Mutta siinä lentokoneella rehvakasti rällätessäni toinen koneeni moottoreista hajosi. Tunsin itseni hölmöksi. Myöhemmin kuitenkin päätin, että lennän reitin joka tapauksessa loppuun.

Toisella kerralla hajotin moottorin ihan sen vuoksi, että olin laskeutunut liian jyrkästi ja siksi tullut pintaan liian suurella nopeudella. Hölmöydestä joutuu maksamaan.

Tai siis, jos oikealla lentokoneella olisi tällä tavoin toiminut, niin olisi lentoyhtiölle kyllä tullut maksettavaa, ja lentäjälle mahdollisesti potkut.

Torontoon oli kammottavan pitkä matka. Olin siis lähtenyt matkaan Albertan provinssista. Seuraava provinssi idässä oli Saskatchewan. Ja sitä seuraava oli Manitoba.

Lopulta tulin Isojen järvien, joiden maisemissa ojibwat ovat tavanneet asustella, luokse. Nyt oltiin jo alueeltaan suurikokoisen Ontarion provinssin alueella.

Yläjärven (Lake Superior) läntisehköllä rannalla sijaitsee Thunder Bay. Lähdin sen lentokentältä ylittämään jättimäistä järveä. Näkyvyys oli melko heikko matkan aikana.

Tähtäsin Sault Ste. Marie -kaupungin lentokentälle järven idän puoleisella rannalla. Samanniminen kaupunki on myös rajajoen toisella puolella, mutta pidin huolen siitä, että laskeutuisin Kanadan puolelle. Kanada on hyvä maa.

Olin lentänyt hyvän aikaa 5000 jalan korkeudessa, mutta pelkäsin lentäväni jäätävässä ilmakerroksessa. Siksi lopulta pudottauduin koneineni 2000 jalkaa alemmaksi. Lähin ranta oli kaukana reitiltäni, ja hieman pelotti.

Tälle etapille sattui aika kiva sattuma. Alapuolelle nimittäin ilmaantui lentotukialus. Eikö kukaan kerro niille, että ne on tarkoitettu merialueilla käytettäväksi!1!?!

Tuuliolosuhteet olivat myös vaikeahkoja. Koneeni oli melkein koko ajan järven yli lentäessään lentänyt kallistuneena vasemmalle.

Olin luullut Sault Ste. Marien kentällä olevan käytössä mittarilaskeutumisjärjestelmän, mutta simulaattorissa mainittiin vain visual flight rules. Eli mennään omin silmin.

Lensin lopussa syvälle maan ylle ja käänsin lopuksi oikealle päästäkseni suuntaan 220 astetta. Polttoainemittarin viisari oli päässyt melkein keltaiselle varoitusalueelle saakka. Sain laskeuduttua lopuksi ja jopa siinä kamalassa tuulessa varsin hyvin.

Ja seuraavaksi oli määrä lentää Huronjärven yli. Tankkasin tällä kertaa pensatankit ihan melko täysin täyteen. Tiukasti ottaen en oikeasti lähtenyt lentämään tankit täynnä, vaan olin laittanut niihin maksimimäärän polttoainetta. Siis juuri sen verran paljon, ettei koneen maksimipaino ylittynyt. Periaatteessahan rahdin ja matkustajat sekä perämiehen olisin voinut heivata lentokentälle ennen lähtöä, mutta en mä viitsinyt toimia niin.

Ikivireässä Hei me lennetään! -elokuvassa, joka on crazy-komedian klassikko, eräs ohjelman päähenkilöistä oli kerran lausunut: "Väärä viikko lopettaa liiman haistelu!" Nyt tuntui siltä, että oli väärä päivä lentää, sillä maailma vaikutti erittäin sumuiselta. Mitään en nähnyt, missään.

Yritin nousta pikaisesti pilvikerroksen yläpuolelle, mutta turbulenssi sun mikä muu aiheutti hirveitä ongelmia. Lähes menetin koneeni hallinnan.

Yritin seuraavaksi tehdä samaa ihan vain autopilotin avulla, ja oli tasaisempaa meno.

Koneeni nousi hitaasti mutta varmasti. Mutta pilvikerroksen paksuus vaikutti mittaamattomalta.

Pysäytin nousun suosiolla seitsemään ja puoleen tuhanteen jalkaan. Olin vieläkin ihan pilvessä.

Koska nyt jouduin lentelemään vesihöyryn seassa, niin pistin varmuuden vuoksi päälle kaikki jäänestohommelit.

Oli kuitenkin alkanut pilvipeitto lopulta hieman hajoilla yläpuolen osalta. Päätin lopulta laskeutua Wiartonin lentokentälle järven toisella puolella, sillä pensa ei mahdollisesti riittäisi Torontoon saakka.

Ennen Wiartoniin pääsemistä jotain näytti kovasti vihmovan silmille. 3000 jalan korkeuteen pudotettuani aloin vihdoin nähdä jotakin muutakin kuin vesihöyryä.

Olin laskeutumisen alussa ottanut automaattiohjauksen sekä korkeudenpysyttimen pois päältä. Olin kuitenkin sitten menettänyt korkeutta aivan liian paljon, joten jouduin vielä ennen laskuun menoa pistämään moottoritehot kymmeneksi sekunniksi melko täysille. Ja sitten taas tehoja pois. Koneeni pyörien osuessa kiitotien pintaan lensin jo melkein alinopeudella. Kone pysähtyi melko lyhyellä matkalla. Kiitotien pinnassa näkyi runsaasti lumiläikkiä.

Noin 165 kilometriä olisi tämän jälkeen vielä matkaa taitettavana Toronton Lester B. Pearsonin lentokentälle.

Katsoin ulkokuvaa simulaattorissa. Minusta näytti nyt siltä kuin ulkona sataisi lunta.

Rupesin sitten lentämään viimeistä etappia. Hernerokkasumu jatkui, ja jotenkin sitä toivoi, että kohdepäässä pilvisyys hieman rakoilisi. Sateli myös.

Olin kääntynyt kohti lentokenttää lopulta. Ja alkoi sitten näkyä jopa maisemia. Vaikkakin niitä vain vaivoin näki.

Matkalla kohti käännöskohtaa oli ilmennyt hiukan syöksyvirtauksia. Ne olivat pelottavia, mutta onneksi autopilotti hoiti homman. En tippunut.

Oli kyllä ikävää tähyillä paksun sumun läpi kiitoteitä. Mutta jotain kuitenkin näin, ja onnistuin laskeutumisessa!

Myöskin onneksi ILS-palvelu toimi.

Tuon lentojen rupeaman olin siis suorittanut usean päivän aikana.

Myöhemmin halusin käydä vielä wanhan tutun Havaijin Oahun maisemissa samalla lentokoneella.

Nousin ilmaan länsi-itä -suuntaiselta Honolulun päälentokentältä. Sitten käännyin jonkin verran vasemmalle ja otin korkeutta 3500 jalkaan saakka. Seuraavaksi lensin kahden vuorenhuipun välistä, minkä jälkeen oli seuraava kaheli laskeutuminen Kaneohe Bayn 40 asteen suuntaiselle kiitotielle.

Eli sitten vain moottorit tyhjäkäynnille, potkurikulmia pienemmälle ja korkeusperäsimen trimmistä lentokone kovasti nokkapainoiseksi.

Kiitotie oli kovin lähellä, kun välimatkaa mittasi horisontaalisesti. Kovin myöhään heräsin siihen, että piti myös laittaa laskutelineet ulos ja laskusiivekkeitäkin sopivaan kulmaan.

Kiitotie lähestyi nyt hirveää vauhtia. Eikä siinä kaikki. Molemmat moottorit sammuivat, koska olin säätänyt liikaa potkurikulmia. Säädin niiden asentoa nyt paremmaksi ja käynnistin huippunopean korkeuden vähentämisen ollessa kovasti kesken molemmat moottorit. Onneksi korkeutta vielä riitti sen verran.

Koska nopeutta oli vaakasuunnassa aivan liikaa, päätin pistää laskusiivekkeitten kulmat täysille. Toimenpiteen oli määrä lisätä ilmanvastusta, mikä hidastaisi lentokoneeni menoa.

Onnistuin laskemaan lentokoneeni kunnialla kiitotien pintaan mutta kammottavalla ylinopeudella. Veikkaan, että nopeutta oli kiitotielle koneeni iskiessäni jotain yli 125 solmun verran, kun sopivampi nopeus olisi ollut 85-100 solmua. Koneeni liirsi lopuksi nurmikolle, mutta siihen ei tullut mitään vaurioita, edes moottoreihin.

Olisin voinut toki laskeutua kiitotielle vastakkaisestakin suunnasta, mutta tottelin wanhaa viisautta vastatuuleen laskeutumisen järkevyydestä. Virtuaalisia matkustajia kyllä varmasti jännitti.

Myötätuuleen laskeutuminen olisi ollut luultavasti hieman turvallisempaa tässä tapauksessa.

Toinen parempi vaihtoehto olisi ollut se, että olisin lentänyt idän suunnasta lentokentän alueen muuhun saareen yhdistävän kannaksen yli, ja sen jälkeen kääntynyt suoraan oikealle koillisen suuntaan laskeutuakseni Kaneohe Bayn kiitotielle.

maanantai 24. helmikuuta 2025

Cardiffista Cardiffiin keinolentäjällä Airbussilla hieman sekopäisesti

Eli tietokonekapteenin kommelluksia Mikä mikä -maassa.

Jokunen päivä sitten minun luonani oli tullut käymään eräs toverini. Jouduimme odottelemaan seuraavan toverin saapumista melko pitkän ajan. Pienessä tylsyydessä päätin "hauskuuttaa" paikalla olevaa toveriani käynnistämällä pelitietokoneeni ja siinä X-Plane 12 -lentosimulaattorini.

Tarkoitukseni oli antaa tietokoneen lentää lentokonetta. Siinä sitä olisi meillä ihmettelemistä. Tai varsinkin vieraallani.

Ajattelin aloittaa lennon Walesin etelärannikolla sijaitseva Cardiffin, osavaltion pääkaupungin, lentokentältä. Sijoitin aluksi koneen eli Beechcraft Baron 58:n rampille ja sitten määritin asetuksista, että tietokone hoitaisi sekä lentokoneenhoidon että näkymistä päättämisen puolestani.

Oma aikansa meni siinä ennen kuin lentokone pääsi edes kiitotien alkuun.

Kone nousi ilmaan. Se läksi menemään itäänpäin. Pilvistä oli matkan varrelle osuneilla alueilla paljon ja oli sadettakin osan ajasta. Myöskin pilvien sisällä lennettiin melko pitkän aikaa.

Kone pörötteli lähelle Lontoota ja laskeutui lopulta jollekin hiton ruohokentälle. Itse en varmaan edes osaisi simulaattorissa erottaa silmilläni ruohokiitotietä ympäristöstä.

Kapteeni höpötteli lennonjohtotornin kanssa ihan normaalit asiat. Itse en sitä ihan vielä osaisi. Tai en tule osaamaan vielä pitkään aikaan.

Seuraavana päivänä olin "Walesissa" taas. Tällä kertaa odotin ihan toisen toverin kanssa ihan muuta toveria saapuvaksi. Päätin antaa tietokoneen ohjastaa tällä kertaa Airbus A330-300 -matkustajalentokonetta.

Oli mielenkiintoista katsella, kuinka pitkän aikaa Airbus-kone rullasi siirtoteillä ennen kuin pääsi lopulta kiitotien alkuun.

Tässä välissä voisin todeta Cardiffin sijaitsevan paitsi Walesin etelärannikolla niin myöskin itäisessä osassa maata aivan lähellä sitä Englannin aluetta, joka erottaa osavaltion etelässä sijaitsevasta Cornwallista.

Kapteeni ajatteli lentää etelän suuntaan jollekin sotilaslentokentälle. Toisiotutkavastaimen koodi mainittiin kaiken aikaa keskustelussa lennonjohdon kanssa. Tällä oli varmaankin tarkoitus estää se, että sotilaat ampuisivat koneen alas.

Kumma kyllä välillä lennon kuluessa näytettiin kuva läheltä lentotukialusta tai jopa sen kannelta tai sisätiloista. Siinä tuli miettineeksi, että aikooko kapteeni laskeutua tällä ylisuurella möhkäleellä kenties lentotukialukselle.

Myöskin jännästi näkyi jonkinlaista höyryn (tai savun) muodostusta siiven etureunassa siinä kohdassa, jossa siipi oli kiinni rungossa. Ihan niin kuin kone olisi kärsinyt polttoainevuodosta. Siitä ei sentään ollut kyse vaan simulaattorin valmistajan Laminar Researchin siihen laittamasta ominaisuudesta.

Mikä hauskinta, niin jo ennen kuin kone oli lähtenyt kentällä rullaamaan kohti kiitotien lähtöpäätä oli ohjaamossa huutanut Master Warning -valo. Kyseessä on varoitus jostain isommasta ongelmasta.

Periaatteessa Master Warningin saisi lopettamaan huutamisen yksinkertaisesti klikkaamalla ao. varoitusvaloa. Mutta koska kone lensi kaiken aikaa normaalisti, niin ei kai siinä sitten mitään isompaa vikaa ollut. Keinokapteeni vain vähät välitti varoitusvalosta. Rampilla oli kai kone ollut väärissä asetuksissa.

Lopulta se viimeinen tovereistani oli kuitenkin saapunut, ja täten keskeytin simulaation.

Heidän lähdettyään myöhemmin illalla koteihinsa yritin käynnistää simulaation siitä, mihin se oli päivemmällä jäänyt.

Simulaatio oli nyt sellainen, että sama matkustajakone oli nyt palaamassa pohjoiseen kohti Walesia.

Jostain syystä Master Warning ei ollut enää lennon "jatkolla" huutamassa.

Katselin aina tilannetta välillä "elävästä kartasta".

Siis nyt lennettiin etelästä Cornwallin yli takaisin Walesiin.

Lennonjohtotorni sanoi välillä jotain ihan hullua kapteenille: "Descend and maintain 0". Eli olisi pitänyt laskeutua merenpinnan tasolle ja pitää tämä korkeus.

Tuuli tuuli suurin piirtein lännestä, tai näin oli ainakin lähellä maanpintaa.

Lennonjohto käski kerran: "Climb and maintain..." Siis piti ottaa korkeutta ja sitten pitää saavutettu korkeus. Lentäjä vahvisti normaaliin tapaan asian, mutta vastauksessa oli jotain ihmeellistä tietokonehäröä.

Jos minä joskus opettelen nämä lennonjohtoasiat, niin saas nähdä, onko siinäkin sitten jonkinlaista bugeilua nähtävillä.

Airbus teki lopulta aika vinkeää "pomppimista" ilmassa. Ylös, alas, jne.

Pelkäsin sitten koneen tekevän "slam donk" -laskeutumisen Cardiffiin. Tässä korkeudenpudotusmenetelmässä laskeudutaan alemmas paljon jyrkemmin kuin on tavanomaista. Sillä lailla voidaan esim. minimoida jäätävissä olosuhteissa lentäminen. Joskus taas kyse voi olla siitä, että lentokenttä on sijoitettu pirunomaiseen paikkaan.

Kone myöskin harrasti Cardiffin lähimaastossa hillumista.

Airbus teki sitten omituista lähestymiskuviota, johon kuului lentäminen itään, ja näkyi lopultakin valitun lähestyminen Cardiffiin.

Ja tapahtui lähes 20 kilometrin etäisyydelle lentäminen ennen loppulähestymistä.

Kone kuitenkin lensi kaupungin pohjoispuolelta länteen tai luoteeseen.

Ja yhä kauemmas meni.

Mutta kone lensi vain 1500 metrin korkeudessa, joten Walesin vuorinen ja mäkinen maasto näkyi vaarallisen lähellä.

Lopulta Airbus lensi kohti Strumblen majakkaa aivan läntisimmässä Walesissä.

Strumblesta jonkin verran etelään sijaitsee Haverfordwestin lentokenttä, joka sisältää kaikki paikannuspalvelut.

Kapteeni lensi kuitenkin Strumblen ohi länsiluoteeseen.

Ja se pirulainen lensi sitten lopulta Irlantiin saakka. Olisin kuvitellut, että päämääränä olisi ollut Haverfordwestin kenttä. Mutta minä en olekaan lentämisen ammattilainen.

Koneen päästyä jo pitemmälle Irlannin maa-alueen ylle lennonjohtotorni ilmoitti koneen olevan poissa kurssista, ja antoi muutenkin ohjeita.

Kone kääntyi sitten takaisin pyrkiäkseen taas Cardiffiin.

Oli aika pitkä matka sinne Irlannista, mutta minulla oli aikaa tuijotella ruutua. Virtuaalimatkustajia saattoi toki ottaa päähän.

Meren yli kone lensi tällä kertaa 5000 jalassa. Lopulta tuli kuitenkin hämärä, ja sitten tuli pimeä.

Breconin majakan kautta lentämällä kone pääsisi kätevästä Cardiffin pohjoispuolitse lentokentän itäpuolelle, josta olisi mukava laskeutua kiitotielle suurin piirtein vastatuulessa. Tai näin ajattelin.

Lennonjohto kehotti kapteenia laskeutumaan ensin 1600 jalkaan, jonka jälkeen olisi edessä mittarilaskeutumisjärjestelmään (ILS) turvautuminen lopuksi.

Cardiffin kohdalla kone kuitenkin kääntyi etelään.

Ja sitten lennonjohto käski konetta nousemaan 5000 jalkaan.

Cardiffin kentällä ei ole pohjois-eteläsuuntaista kiitotietä

Idän puolelta laskeutuessa suunta kiitotielle olisi 300 astetta

Kone lensi Cardiffin kentän ylitse ja kääntyi sitten vasemman kautta kaakkoon.

Meren yllä jonkin aikaa kiidettyään kone kääntyi koilliseen ja seuraavaksi jatkoi itään.

Kunnes se sitten kääntyi hyvissä ajoin ennen Englantia vasemman kautta luoteeseen.

Kone jatkoi Walesin yllä edelleen matkaansa luoteeseen.

Jo aikoja ennen tätä kone oli pudottanut korkeutta 2000 jalkaan, ja sitten sen allekin. Näytti hyvältä laskeutumisen kannalta.

Kiva, kun Airbusin olisi pitänyt pitäisi laskeutua kiitotielle 30, mutta kone jälleen lensi kuin kiitotiellä taikka sillä mille lentokentälle laskeudutaan ei olisi mitään väliä.

Tosin kone lensi edelleen hyvin matalalla.

Kun olin katsonut koneen häipymistä jälleen yhä kaemmas Cardiffin luota, minä päätin, että kärsivällisyyteni loppuu nyt tähän.

Jotenkin toivoisin, että simulaattorin seuraavassa versiossa, jos ja mikäli sellainen tulee, olisi paremmat keinoälylentäjät.

Joskus tämän jälkeen ilmeisesti vielä saman päivän aikana päätin mennä Oahulle Havaijille. Oli valoisa ajankohta, kuten oikeastikin saarella. Allani, tai keinokapteenin persuksen alla, oli vanhentunut hävittäjälentokone F-14 Tomcat.

Keinoälykapteeni oli nytkin luovalla päällä. Lentoon kuului siipien jatkuva heiluttelu. Kaiken aikaa.

Mutta kauniit jättöpyörteet syntyivät siipien kärjistä kyllä. Tuo koneen jatkuva kunnon kallistelu teki niistä taiteellisia.

Lentäjä näytti kallistelevan jopa laskeutuessa. Minusta siis näytti, että kone laskeutuisi itä-kaakossa sijaitsevalla isolla saarella sijaitsevalle Lanain lentokentälle. Mutta ei se laskeutunutkaan vaan kääntyi pois.

Heiluttelusta tuli minulle melkein paha olo. Toisaalta ei kukaan onnistuisi tuolla lailla lentäen laskeutumaankaan.

Lennonjohdon mielestä piti lentää nyt seuraavaksi suuntaan 115.

Siellä näkyi kauempana olevan lentotukialus. Olin toiveikas.

Näin välillä näkymän vaihtuessa ohjuksetkin hävittäjälentokoneen rungon alla. Tuntui todella turvalliselta.

Oikeasti tällainen jatkuva heiluttelu tekisi pahaa koneen rakenteille, väsyisi metalli pikku hiljaa.

Lennonjohto käski sitten lentäjää ottamaan suunnaksi 120.

Heiluttelu kävi lopulta yhä kaoottisemmaksi. 70 asteen kallistus on melko paljon mielestäni. Vaikka tekisi sen modernilla hävittäjällä, koska kallistelua tapahtui ihan matkalennossa koko ajan. Luulisi lentäjän aivojenkin olevan kohta muusia.

Ennen isoa saarta kone kuitenkin kääntyi etelään ilman eri käskyä.

Näytti nyt siltä kuin lentäjä haluaisi laskeutua Kona Internationalin lähes pohjois-etelä-suuntaiselle kiitotielle (170 astetta).

Lennonjohtokin sitten halusi hänen laskeutuvan sinne.

Todella hullun näköinen laskeutuminen näytti olevan edessä.

Mutta tyyppi kääntyi ennen kiitotietä vasemmalle ja jatkoi sitten menemään takaisin tulosuuntaansa.

Viime hetkillä lennonjohto oli kehottanut maankamaraan törmäämisen välttämiseksi lentäjää nousemaan tuhanteen jalkaan, ja varsin pian sen jälkeen kolmeentuhanteen jalkaan. 

Mutta kärsivällisyyteni loppui taas.

Yhtenä toisena päivänä menin sitten Oahulle lentämään wanhalla kunnon Cessna 172:n sillä versiolla, jossa ei ole "lasiohjaamoa" eli digitaalisia mittareita. Siihen olin tottunut aikoinaan epäkaupallisella FlightGear-simulaattorilla enemmänkin lentäessäni.

No, ensin lensin Honolulun maisemissa kierroksen hyvissä lento-olosuhteissa. Kaikki meni muuten melko mukavasti, mutta laskeutumisen jälkeinen pomppiminen kiitoradalla ei ollut kovin mukava juttu. Mutta se johtuu viimeaikaisesta harjoituksen puutteesta.

Seuraavaksi väänsin simulaattorin asetuksista päälle runsaasti tuulta ja pilvisyyttä. Vähensin näkyvyyttäkin.

Lentokierroksen tekeminen varsin heikoissa näkyvyysolosuhteissa oli hirveää. Piti vain luottaa mittareihin ja estää koneen meneminen ihan kallelleen.

Yritin ensin laskeutua sivussa olevalle kiitotielle, mutta kun sillä lentokentällä ei ollut teknologiaa avustamassa, niin päätin sitten lentää tutulle merenpuoleiselle kiitotielle. Autopilotti tosin temppuili. Viimeisen kilometrin lensinkin ihan manuaalisesti.

Simulaattorin "elävästä kartasta" näki onneksi koneen suunnan ja sijainnin. Lopulta edessäni häämötti kyseinen "penkka-alue". Tein aluksi kehnon näkyvyyden vuoksi kyllä väärän tunnistuksen: luulin sen merenpuoleisimmassa sivussa olevaa eriväristä pätkää ensin kiitotieksi. Tehtyäni lopulta oikean tunnistuksen piti siirtää kone pikapikaa oikealle linjalle.

Lennettyäni lähinnä vain nykyisellä vakiolentokoneellani Beechcraft Baron 58:lla viime aikoina piti nyt opetella se, että laskeutuessa saa säätää kaasua kunnolla pois ennen maakosketuksen saamista.

Onnistuin kammottavasta sumusta huolimatta laskeutumaan nyt pehmeästi. Kyllä tämä tästä vielä lähtee.

Täytyy sanoa, että minun kannattaa käydä Cessnan ohjekirja läpi jonain päivänä. Konetyypin autopilotti taitaa toimia hieman eri tavoin kuin Beechcraft Baron 58:n autopilotti.

Vaikka Cessna 172 on periaatteessa helppo lennettävä, niin se on myös kiikkerä. Mielelläni käyttäisin siksi tietyissä rutiiniasioissa autopilottia. Ja pääsisi silloin halutessaan käymään välillä vessassa.

Tom Kärnä
tämän blogin omistaja

torstai 30. tammikuuta 2025

Lentelin Oahulla kunnolla ja hartaasti huonohkoissa olosuhteissa

Tällä viikolla lentelin vakiolentokoneellani Beechcraft Baron 58:lla mm. Chicagossa. Nousin O'Haren lentokentältä ja lensin melko kauas länteen. Sitten käännyin takaisinpäin.

Niin, ja oli pimeää. Olen lukenut erään toisen maailmansodan aikaisen saksalaisen yöhävittäjälentäjän muistelmat, ja ne ovat ilmeisesti antaneet päähäni hiukan vaikutteita. Ja toiseksi, on hyvä opetella lentämään mahdollisimman hyvin myös pimeän aikaan.

Jostain syystä X-Plane-lentosimulaattorissa O'Haren kentän varustuksiin ei näyttänyt kuuluvan sen enempää mittarilaskeutumisjärjestelmää kuin tavallista radiomajakkaakaan. Mutta tämä on varmaankin vain simulaattorin ongelma.

Laskeuduin siis lopulta takaisin O'Haren lentokentälle ja menestyksellisesti.

Myöhemmin lentelin Yhdysvaltain Havaijin osavaltion Oahulla. Pimeään aikaan. Ja lisäksi sään olin pistänyt kurjahkoksi.

Haasteita. No kyllä. Mutta minulla alkaa perusosaaminen olla hallussa jo hieman.

Oahun vuoret aiheuttavat omat riskinsä.

Osa saaren kiitoteistä näkyi huonosti tai ei ollenkaan ilmasta käsin.

Ja jouduin valikoimaan lentokenttiä hieman tuulensuunnan ja sijainnin aiheuttamat ongelmat huomioon ottaen.

Noissa olosuhteissa en viitsinyt suin surminkaan yrittää laskeutua kiitotielle myötätuulessa.

Koko homma meni siis näin:

Ensin nousin ilmaan Kalaeloan lentokentän kiitotieltä 11. Laskeuduin sitten Daniel K. Inouyen kansainväliselle lentokentän eli wanhalle kunnon Honolulun lentokentän kiitotielle 8L. Nousin sitten taas ilmaan ja lensin idän suuntaan jättäen Honolulun kaupungin vasemmalle puolelleni.

Kiersin saaren itäisimmän pisteen ja sen jälkeen lähdin menemään saaren toiselta puolelta rannikkoa seuraten. Tähtäsin Kaneohen lentokentälle, mutta tuuliolosuhteista johtuen päätin lentää kannaksen yli pienelle lahdelle, joka erottaa kiitotien 04 saaren pääosasta.

Minulla oli aivan liikaa korkeutta mutta päästyäni kiitotien tasalle käännyin jyrkästi oikeaan kiitotien suuntaan ja aloin tiputtaa hurjaa vauhtia korkeutta. Laskutelineet ulkona ja laskusiivekkeitäkin olin laittanut. Moottoritehot pidin pitkään pienimmällä.

Tehtävä vaikutti melko vaikealta, mutta onnistuin pimeässä ja huonon sään vallitessa laskeutumaan Kaneohen kiitotielle 04. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."

Sitten nousin jälleen ylös ja jatkoin saaren rannikon seuraamista.

Saaren pohjoiskärjen luona käänsin koneeni lounaaseen. Tarpeeksi pitkään rannikkoa seurattuani käänsin koneeni suurin piirtein itä-länsisuuntaan, jotta voisin laskeutua Dillinghamin lentokentän kiitotielle 26.

Minä yritin, mutta en millään kyennyt silmilläni paikallistamaan kiitotietä. Lensin sitten vain sen yli.

Yksi vaihtoehto olisi ollut tämän jälkeen lentää ylätasangolle ja siellä sijaitsevalle Wheelerin lentokentälle. Mutta pimeys, vuoristomaisemat ja kannaltani huonot tuuliolosuhteet saivat minut luopumaan ajatuksesta.

Sen sijaan jatkoin edelleen saaren kiertämistä.

Pitkän ajan kuluttua laskeuduin Kalaeloan lentokentän kiitotielle 11. Tässä lähestymisessä oli merkittävää se, että tuskin kykenin näkemään kiitotietä. Se näkyi todella huonosti. Mutta onnistuin kuitenkin laskeutumaan.

Seuraavaksi nousin jälleen ilmaan ja laskeuduin Dan..., siis Honolulun kansainväliselle lentokentälle, kiitotielle 8R, joka on merenpuoleisin Honolulun lentokentän kiitoteistä.

Ja kaikki tämä rikkomatta lentokonetta!

...Oahu on maailman paras paikka lentää, koska siellä oppii lentämään...

Tom Kärnä
tämän blogin omistaja

PS. Tämän blogin tarkoituksesta

maanantai 27. tammikuuta 2025

Kärnä: Kävin pelkojeni päälle Oahulla

Edelleen minulla on kyllä tarkoituksena opetella "vanhasta rakkaudestani" eli Cessna 172:sta tarpeellisia lisäjuttuja, mutta olen halunnut antaa itselleni, Honolululle ja Oahun saarelle sekä vakiolentokoneelleni Beechcraft Baron 58:lle todellisen mahdollisuuden. Vaikka Oahu on toisaalta varsin tuttu paikka minulle, niin toisaalta se on jossain määrin hankala paikka lentää ja laskeutua, varsinkin tällä konetyypillä.

Niinpä nousin Kalaeloan lentokentältä ilmaan ja suuntasin länteen, ei kun pikemminkin luoteeseen. Lentomatka oli puolipitkä. Päästyäni saaren lännenpuoleisimman pisteen tienoille käänsin koneeni oikealle laskeutuakseni suurin piirtein länsi-itä-suuntaiselle Dillinghamin lentokentän kiitotielle. Se on lännen suunnasta lähestyessä hieman hankala paikka, koska joutuu lentämään jyrkän maaston vieressä.

Onnistuin joka tapauksessa laskeutumaan menestyksellisesti. Piti laskeutumisessa vain varoa kalliota oikealla.

Nousin seuraavaksi taas ilmaan ja käänsin konettani oikealle suurin piirtein suuntaan 150 astetta. Hyvän aikaa lennettyäni käänsin lopulta konettani vasemmalle suurin piirtein suuntaan 40 astetta. Piti nyt vielä kerätä runsaasti korkeutta, jotta saisin ylitettyä vuoret päästäkseni niiden toisella puolella, vaikkakin hyvin lähellä niitä, sijaitsevalle Kaneohe Bayn lentokentälle.

Heti saatuani ylitettyä vuoret pudotin korkeutta melko suurella vauhdilla niinsanotusti.

Siinä oli vielä merenlahti välissä, ja suoraan rannasta lähti sitten kiitotie 04.

Laskeuduin niin lähelle merenpintaa kuin suinkin oli mahdollista menettämättä lentokonettani. Vesi näytti läheltä katsottuna oikein kauniilta.

Mutta laskeutumiseni onnistui taas. Noustuani jälleen ilmaan käänsin koneeni jyrkästi oikealle ja lensin käytöstä poistetun monimutkaisen näköisen lentokentän Bellows AFB:n ylitse.

Jatkoin lentoani jonnekin saaren itäisimmän pisteen luokse, jonka saavutettuani käänsin koneeni jyrkästi oikealle eli menemään länteen.

Tarkoitukseni oli laskeutua Daniel K. Inouyen kansainväliselle lentokentälle. Tämä on se lentokenttä, josta ennen wanhaan oli käytetty nimitystä Honolulun lentokenttä.

Lähestyin lentokenttää siis idästä tarkoituksenani laskeutua kiitotielle 26R. Loppuvaiheessa korkeutta täytyi pudottaa ja lujaa. Sen siitä saa, kun lentelee vuorien yli.

Pilvisyys kuitenkin peitti kohdekiitotien näkyvistä.

Olin ilmeisesti vääntänyt namiskoista moottoritehojen ohella myöskin potkurien lapakulmia varsin "pienelle", kun molemmat moottorit yhtäkkiä sammuivat. Pitää jatkossa muistaa, että potkurien lapakulmien liika sorkkiminen estää moottorien toiminnan.

Päättelin, että koska en kuitenkin ollut rikkonut niitä, saisin ne uudestaan käyntiin ennen maakosketusta. Autopilotti onneksi oli pitämässä suuntaa, joten sitten minä vain vääntelin nopeasti moottoriston magneettojen säätimiä, ja oi, katso: ne pärähtivät päälle kumpikin.

Olisin voinut siteerata John Finnemoren ikivihreää ja historiallisesti hieman epätarkkaa romaania Robin Hood, mutta siteeraankin Jope Ruonansuuta:

Kun moottori käyntiin tärähtää, niin sulake rasiassa kärähtää. Naapurinmummolla paskat housuun pärähtää.

Tässä vaiheessa näin jo kiitotienkin, mutta nyt oli liian myöhäistä enää yrittää laskeutua sille.

Otin suunnan hiukan vasemmalle päin kiitotien keskilinjasta. Muutaman kiitotienpituuden vielä lennettyäni käänsin koneeni oikean kautta 330 astetta tai jotain päästäkseni paluusuuntaan lentokentälle.

Nyt sitten tähtäsin kiitotielle 08L. Laskeutumiseni onnistui.

Yö oli lähestymässä simulaatiossa, mutta päätin lentää ennen sen koittamista vielä yhden pätkän päästäkseni eroon epävarmuuden tunteestani.

Nousin jälleen ilmaan ja käänsin koneeni vasemmalle. Tarkoitukseni oli siis lentää saaren ylätasangolla ja laskeutua siellä lopulta Wheelerin lentokentän pienelle kiitotielle 24.

Tuulen suunta oli vasemmalta oikealle, joten tiesin pääseväni oikeaan sijaintiin lentämällä suuntaan 330.

Tosin vuorenrinteiden sijainti kannatti tarkistaa aina välillä.

Lopulta käänsin koneeni vasemmalle. Pistin laskutelineet ensin ulos. Ja jonkin ajan kuluttua pistin laskusiivekkeet puoliasentoon.

Wheeler oli nyt todella lähellä. Moottorit olin laittanut tyhjäkäynnille. Korkeuden pudotus toisi ilmassa pysymiseen tarvittavan nopeuden.

Korkeuden menetys saattoi olla ainakin välillä lähellä 3000 jalkaa minuuttia kohden. Se on melko paljon tällaiselle koneelle. Mutta se kesti rakenteensa puolesta kuitenkin.

Hyvin lähelle kiitotietä päästyäni oikaisin koneeni suurin piirtein vaakalentoon.

Laskin pyörät kiitotien pintaan. ja vastoin pelkojani kaikk' meni hyvin. Kumpikaan moottoreista ei lakkauttanut itseään. Sitten vain potkurikulmat jarrutukselle ja nopeuden pudottua 80 solmuun pyöräjarrut päälle ("brakes regular effort")

Kehun itseäni nyt hieman. Minä eroan Hitleristä mm. siinä, että voin ottaa riskejä, koska tiedän hallitsevani ne. Hitler taas ei hallinnut riskejä mutta kuvitteli ensimmäisen maailmansodan korpraalin sotilaallisella kokemuksella hallitsevansa ne koulutettuja sotilasjohtajia paremmin. Wehrmachtin kenraaleilla oli varmaan "hauskaa" selvitellä sotilaallisia asioita hänen kanssaan Operaatio Barbarossan (1941-1945) aikana. Mitä huonompi sotilasjohtaja Hitleristä tuli, sitä enemmän hän halusi sotkeutua sotilasjohtamiseen. Eikä siinä hänen vuonna 1936 alkanut huumeidenkäyttönsä ainakaan auttanut.

Tom Kärnä
tämän blogin omistaja

keskiviikko 15. tammikuuta 2025

Kärnä: Hieman näytöstä Suomessa

Tänään oli hauskaa. Vanha toverini Jaana saapui iltapäivällä luonani käymään, koska häntä oli alkanut kiehtoa virtuaalilentäminen. (Kaksi muuta toveria saapui myös käymään mutta vähän myöhemmin eikä kiinteästi virtuaalilentämiseen liittyvässä tarkoituksessa.)

Ensin näytin hänelle GeoFS-kevytsimulaattoria. Lentelin sitä käyttäen ensin Piper Cubilla Havaijin Oahun saarella, minulle kotilentosimulaattoreista tutuissa maisemissa. Konetyyppi on ylätasoinen, siipituellinen pieni ja yksinkertainen yksimoottorinen kiinteällä laskutelineellä varustettu potkurikone, jossa lentäjän ohella voi istua yksi matkustaja lentäjän takana. Potkurien lapakulma on kiinteä, eli sitä ei voi säätää. Koneessa ei myöskään ole laskusiivekkeitä.

Olen itse hiukan vierastanut Piper Cubia, koska se on kannaltani jopa liian simppeli. Yksi kaverini nimeltä Hannu sen sijaan on lennellyt sillä enemmänkin. Hannu on toinen niistä hepuista, joiden kanssa olin vuonna 2020 koronapandemian iskettyä aloittanut yhteisen kotilentosimulaattoriharrastuksen.

Konetyyppi oli kuitenkin nyt mielestäni sopiva esittelykone Jaanalle.

Lähdin matkaan sivussa olevalta kiitotieltä. Lentelin aikani ja laskeuduin sitten Honolulun merenpuoleiselle kiitotielle. Huomasin lentokoneeni olevan melko hidas rakkine. Kiitotiellä vaihdoin konetta Kaksoissaukkoon eli de Havilland Canada DHC-6 Twin Otteriin, joka on minulle melko tuttu kone FlightGear-kotilentosimulaattorista. Tällä koneella lensin meren kautta itse Honolulun kaupunkialueen ylle, josta käänsin koneeni kohti merenpuoleisen kiitotien kanssa yhdensuuntaisesti kulkevaa kiitotietä toisella puolella kaupunkialuetta. Laskeuduin joten kuten.

Käytin grafiikka-asetuksissa viime Jeesuksen vuonna 2024 GeoFS:ssä käyttöön otettua uudistusta nimeltä Super Resolution, jossa on kysymys simulaattorin käyttäjille ilmaisen maastografiikan parantamisesta keinoälyn avulla ja toimesta. Ja nyt täytyy sanoa, että kyllä se näyttää paremmalta kuin alkuperäinen "tuhru-kuvapiste"-grafiikka, joka näyttää halvalta ja hiukan tyhmältä aina, kun lentää lähellä maata.

En tiedä, oliko se simulaattorintekijöiden tarkoitus, mutta GeoFS:ssä ei näy nyt wanhaa kunnon simulaattorin oikeassa laidassa ollutta mainospalkkia, vaikka en olekaan enää maksanut Microsoftille tarkemmasta maastografiikasta.

Seuraavaksi vaihdoin kaupalliseen X-Plane 12 -lentosimulaattoriini. Jaana halusi lennettävän nyt Suomessa, hänelle tutuissa maisemissa. Niinpä lensin Malmin lentokentältä Helsinki-Vantaalle.

Suuntana oli aluksi lounas heti ilmaan nousemiseni jälkeen. Käänsin pian konetta oikealle eli kulkemaan länteen. Annoin sen lentää sopivasti kohdekenttäni ohitse kunnes käänsin yli 90 astetta oikealle kohti kiitotietä. Tässä vaiheessa ensin hidastettuani koneen nopeutta pistin laskutelineet ulos ja säädin laskusiivekkeitä parempaan asentoon.

Säätila oli kuitenkin siinä määrin kauhea, että lähempänä kohdekenttää en juurikaan nähnyt tuulilasista ulos.

Lopulta kuitenkin kenttä tuli näkyviin, mutta olin siinä vaiheessa jo melkein sen päällä. Päätin toimia täysin epäammattimaisesti laskeutumalla saman tien tekemättä ylösvetoa.

Lopputulos älyttömästä yrityksestäni oli kiitotien reunassa palava Beechcraft Baron 58.

Koska tuo näytti pahalta, niin laitoin asetuksista päälle paremman sään ja lensin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan uudestaan Malmilta Helsinki-Vantaalle. Tällä kertaa sekä lento että laskeutuminen onnistuivat täydellisesti.

Kaiken aikaa olin myöskin selostanut tutustujalleni, mitä olin tekemässä.

Jaana ihmetteli grafiikan suhteellista fotorealistisuutta X-Planessa. Hän myöskin otti lentoistunnoista useita valokuvia kännykällään. Myöskin siitä, kun koneeni paloi epäonnistuneen laskeutumisyritykseni jälkeen.

Hän ei kuitenkaan halunnut itse kokeilla lentämistä.

PS. Minun varmaankin kannattaisi päivittää GeoFS-sivuani, koska simulaattoriin on tullut uudistuksia.

Tom Kärnä
tämän blogin omistaja

tiistai 7. tammikuuta 2025

Kärnä: Oahulla harjoitin lentämistä koneen "hallinnoinnin" sijaan

Olen viime aikoina lennellyt X-Plane-lentosimulaattoria käyttäen varsin paljon, mutta en ole kuitenkaan kirjoitellut tänne juurikaan lennoistani. Itse asiassa melko paljon olin tehnyt vahvasti autopilottiavusteisia pitkiä lentoja.

Minusta kuitenkin alkoi tuntua, että lentoni olivat olleet melko lailla ja ennen kaikkea lentokoneen hallinnointia, koska käytin paljon koneen autopilottia hyväkseni.

Päätin välillä lentää enemmän koneen hallinnoinnin sijaan. Tämä tapahtui vuorokausi sitten. Parkkeerasin itseni Yhdysvaltain Havaijille Oahun saarelle Honolulun lentokentälle.

Koneeni nokka osoitti länteen. Pian ilmaan päästyäni käännyin n. 90 astetta oikealle. Otin runsaasti lisää korkeutta, jotta pääsisin vuorien yli kunnialla.

Ja sitten koitti laakso. Sen takana kohosi taas vuoria, ja käännyin ennen niitä vasemmalle.

Tarkoitukseni oli kääntyä uudelleen vasemmalle siinä kohtaa, kun olisin Wheelerin lentokentän pohjoispuolella. Ja minä sitten tein sen.

Olin pikku hiljaa laskenut korkeutta jo ennen tätä. Nyt sitten vain lopuksi laskeutuminen kiitotielle.

Laskeuduin siis kiitotielle 24. Laskeutuminen onnistui, vaikkakin hiukan kovanlaisesti. Olin joutunut melko haipakkaa loppujen lopuksi pudottamaan korkeutta. Periaatteessa olisin voinut tehdä ylimääräisen laskeutumiskierroksen vielä ennen laskua kiitotielle.

Seuraavaksi käänsin koneeni kiitotiellä ympäri, jotta vuoret eivät olisi noustessani kentältä niin kauhean lähellä.

Potkurien pistäminen pienille lapakulmille muuten auttaa koneen sujuvaa siirtelyä ja kääntelyä kiitotiellä. Ja jos nopeus ennen käännökseen ryhtymistä on kuitenkin vielä liian suuri, voi pistää hetkeksi jarrut päälle.

...Päästyäni taas ilmaan käänsin koneeni suurin piirtein suuntaan 330. Tarkoitukseni oli nyt laskeutua meren vieressä sen suuntaisesti sijaitsevan Dillinghamin lentokentän kiitotielle 26. Kiitotie on siis itä-länsi-suuntainen. Tai tässä tapauksessa siis länsi-itä-.

Jokin siinä meni sitten kuitenkin pieleen. Toinen moottoreista hajosi kiitotiehen osumisen yhteydessä. Olosuhteet toki olivat vaikeahkot, mutta tylsää silti.

Olisi ehkä pitänyt lähestyä toisesta suunnasta kiitotietä. Ja aina pitäisi jaksaa ja viitsiä tarkistaa, että mistä päin tuulee. Vastatuuleen nouseminen ja varsinkin laskeutuminen on yleensä hyvä ja turvallinen idea.

Oikeasti lentäessä mä en kyllä temppuilisi näin paljon.

Minulta meni nyt joka tapauksessa maku lentämiseen loppuillan ajaksi.

Periaatteessa krapulassa ei saisi lentää, mutta tämä sääntö koskee oikeaa maailmaa, ja ehkä lisäksi vielä lentoyhtiöiden simulaattoreita. Mutta kotona lentäessä ei tarvitse pelätä poliisia tai kouluttajaaa tai tarkastajaa. Ja lentosimulaattori on turvallinen tapa opetella ja harjoittaa lentämistä. Vaikka olisi krapulassa.

Alun perin olin suunnitellut uuden ilmaannousun jälkeen kääntyä ensin takaisin itään ja alkaa lentää sitten myötäpäivään kiertäen saarta. Olisin lopulta laskeutunut suurin piirtein saaren toisessa päässä sijaitsevalle Bellows AFB:n lentokentälle. Se sisältää useita kiitoteitä ja on jonkin verran monimutkaisen näköinen.

Vaikka matka olisikin ollut lyhyt, olisin lentänyt lyhyen pätkän saaren yli hyvin lähellä sen itäistä päätä sijaitsevalle radiomajakalle autopilotin avulla. Päästyäni sen kohdalle olisin kääntynyt oikealle lännen suuntaan ja laskeutunut lopulta jollekin Honolulun kiitoteistä.

Oahu on maailman parhaita paikkoja nimenomaan lentämiseen eikä pelkkään lentokoneen hallinnointiin. Kun kyseessä on pienehkö saari, johon kuuluu sekä vuoristoa että useita kiitoteitä. Lentokonetta hallinnoidessa ei kyky lentämiseen kehity eikä pysy yllä.

Onneksi nykyisessä vakiolentokoneessani Beechcraft Baron 58:ssa ei sentään voi laittaa päälle automaattista kaasunsäätöä. Tavallaan on hienoa, kun laskeutuessa joutuu jatkuvasti säätämään omin käsin kaasuvipuja.

Autokaasuun pääsen sitten käsiksi, kun olen ryhtynyt lentämään modernimmilla lentokonetyypeillä.

X-Pane 12:een näyttää tulleen uudistuksia. Ensinnäkin se, että simulaattorin "elävällä kartalla" näkyvät nykyään kiitoteitten numerot. Tämä helpottaa kummasti, kun ei enää tarvitse päätellä itse, että mikä on minkäkin kiitotien (suunta)numero. Ja lisäksi hienommat kiitotiet on varustettu siinä vihreällä värityksellä nyt.

Tom Kärnä
tämän blogin omistaja

tiistai 3. joulukuuta 2024

Kärnä: Siirtymäni: Cessna Citation X lyhyesti koettu X-Plane -lentosimulaattorissa

Viime aikoina olen lennellyt melko paljonkin. Kaikesta en kuitenkaan kirjoita tähän blogiini. Triviaalimmat asiat ovat aina triviaalimpia asioita.

Viime aikojen lentelyitteni aikana olin oppinut melko mukavasti käyttämään autopilottia ja siinä radionavigointia. Se alkoi käydä jo jossain määrin rutiinilla. Lentokone ei ole niin kovin kiikkerä, kun sitä lentää autopilotilla. Voi rentoutua kohtuullisesti. Autopilotti on paljon ihmislentäjää tarkempi ja nopeampi. GPS-osaaminen minulta silti edelleen puuttui.

Päätin sitten lopulta, että en minä jaksakaan Beechcraft Baron 58:lla ruveta opettelemaan GPS:n käyttöä autopilotissa. Ajattelin, että yhtä hyvin voin siirtyä "välityypin" modernimpaan lentokoneeseen.

Cessna 172 on minulle "se alkuperäinen lentokone", jonka avulla olin vuonna 2020 oppinut lentämään epäkaupallisia simulaattoreita FlightGear ja GeoFS käyttäen.

Olen lentänyt sillä X-Plane -simulaattorissakin. Kyseessä on helppo, vaikkakin melko hidas lentokone.

Cessna Citation X on minulle välityyppi. Lopulta, pitkän ajan kuluttua, tulen siirtymään moderniin suureen matkustajalentokoneeseen, joka tulee ilmeisesti olemaan Airbus A330. Airbusin tuotteen olin valinnut siksi, että se on eurooppalainen lentokone. Finnairin lentokonekalustostakin ylivoimaisesti suurin osa on Airbusin valmistamia.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tein Beechcraft Baronilla jäähyväislennon.

Sille lennolleni lähdin Adelaiden kansainväliseltä lentokentältä. Adelaide on Etelä-Australian osavaltion pääkaupunki ja sijaitsee meren rannalla lähellä vuoristoa. Lentokentällä on kaksi risteävää kiitotietä, jotka ovat eripituisia.

Tein jonkinlaisen kierroksen lähimaastossa, ja sitten suuntasin takaisin lähtökentälle ja sille lyhyemmälle kiitotielle, jolta olin lähtenyt. Ärsyttävää oli silloin joutua lentämään pilvikerroksen läpi, kun oli laskeutumassa.

Laskeutuminen onnistui melko hyvin, mutta onneksi kiitotie ei ollut märkä.

Vain jokunen tunti sitten illalla vaihtelin asioita hieman kaasuvivustohärpäkkeeseeni. Ja sitten määritin X-Plane -lentosimulaattorissa vivuston osien toimintoja uudelleen.

Ja otin näin käyttöön Cessna Citation X:n.

Huomaa, että tämä on Beechcraft Baron 58:aa raskaampi lentokone.

Lentelin sillä lyhyesti Honolulussa. Kävin itse kaupungin päällä kääntymässä.

Onnistuin sitten periaatteessa laskeutumaan merenpuoleiselle kiitotielle kunniallisesti. Kone kuitenkin näytti pyrkivän takaisin ilmaan koko ajan, joten ehkä nopeutta oli laskeutumisvaiheessa hiukan liikaa. Ei mennyt kuitenkaan pitkäksi kiitotiellä. Painoin nokkaa alaspäin sauvasta ja pistin moottorien suihkunpoikkeuttimet päälle.

Mutta kun painoin ihan lopuksi ilotikun nappia, johon olin määrittänyt toiminnon brakes regular effort, niin, oi, katso, mitä kävi: lentokoneeni kaatui pyrstölleen. Aivan oikeasti. Siinä se nojasi. Mutta kun otin moottorien suihkunpoikkeuttimet pois päältä, niin lentokoneeni kaatui takaisin etupyörälleen.

Koneeseen ei kuitenkaan tullut ilmeisiä vaurioita.

Minulla on vielä paljon opittavaa.

Koska konetyypin ohjaamon yksityiskohdat ja asiat ja toiminnot ovat vielä toistaiseksi minulle melko lailla hepreaa, niin pitää aloittaa opiskelu pikimmiten. Muuten tuolla ei tule onnistumaan mikään yhtään monimutkaisempi.

Ja ennen kaikkea pitää määrittää eri ohjaamonäkymät pikanäppäinten taakse. Se auttaa ohjaamokäyttäytymistä kummasti.

Tässä kiva kuva:

Kerron jälleen kerran, kuinka tuli laitettua asiat kaasuvivustohärpäkkeeseeni:

Laitimmaisena vasemmalla on nyt, kuten aina, musta laskutelineiden vipu.

Sen oikealla puolella on korkeusperäsintrimmin musta pyörä. Annan sen toimia edelleen tässä ominaisuudessa.

Siitä oikealle oleva täysvalkoinen vipu taas toimii jatkossa lentojarrun vipuna. Sitä myös olisin voinut muuten käyttää kiitotielle laskeuduttuani koneeni hidastamisessa juuri äsken.

Seuraavat kaksi tuosta oikealla ovat ihan normaalit kaasuvivut kahdelle moottorille, ja niihin kuuluu luonnollisesti lisävipu suihkunpoikkeuttimen päälle ja pois päältä laittamiseen.

Seuraavat kaksi sinipäistä vipua taas määritin vasemman ja oikean jalan varvasjarrujen säätimiksi. Minullahan ei ole nyt käytössä sivuperäsinpolkimia, vaan ilotikun sauvan kiertämisellä säätyy sivuperäsimen asento.

Ja seuraavaksi on valkoinen laskusiivekkeiden vipu.

Kun en nyt heti muutakaan käyttöä sille keksinyt, niin määritin äärimmäisenä oikealla näkyvään valkoiseen namiskaan, jonka yläpuolella muuten lukee "flaps", joka sana tarkoittaa laskusiivekkeitä, polttoaineen hätäpoistamisen. Äärimmäisen harvoin tällaista tarvitaan kyllä lentokoneessa, enkä sitä paitsi edes tiedä, että onko se mahdollista Cessna Citation X:ssä. No, suurissa matkustajalentokoneissa se on joka tapauksessa mahdollista, jos ei muissa. Menee siinä tapauksessa vähintään useita kuukausia ennen kuin pääsen käyttämään toimintoa enemmän tositilanteessa.

Voin lähteä painavalla modernilla matkustajalentokoneella ilmaan ja haluta sitten jo pikapuoliin laskeutua takaisin lähtökentälle. Tämä ei kuitenkaan todennäköisesti onnistuisi ennen kuin olisin keventänyt konetta. Mikä tapahtuu poistamalla ylimääräinen paino polttoaineen muodossa. Sinne se sitten suihkuaa. Sinne kun suhauttaa tulitikun, niin...

Korkealla ylhäällä härpäkkeessäni on vielä rivissä joukko mustia nappeja. Olen määrittänyt niihin autopilotin toimintoja. Oikeanpuoleisimmalla niistä saa autopilotin päälle ja pois päältä.

Tom Kärnä
tämän blogin omistaja

perjantai 22. marraskuuta 2024

Kärnä: "Leikin" tämän kerran autopilotilla

Olen lennellyt nyt siellä sun täällä.

Viimeisellä lennollani, joka tapahtui Havaijin Oahulla, rupesin leikkimään nykyisen vakiolentokoneeni Beechcraft Baron 58:n autopilotilla. Sanoin "leikkimään", koska en vielä läheskään täysin hallitse kapinetta.

Tajusin muuten juuri sen, että minun pitää tehdä tämän konetyypin autopilotin käyttöä ja yleensä navigointia koskevista ohjekirjojen kohdista suomenkielisiä muistiinpanoja. Muuten ei homma todellakaan ala toimia minulla.

Onnistuin määrittämään autopilotista koneeni lentämään tiettyyn kompassisuuntaan. Samalla olin tainnut onnistua määrittämään sen pitämään määrätyn korkeuden.

En ole ihan varma siitä, että mitä kaikkea seuraavaksi tein. Mutta ainakin sain autopilotin määritetyksi sitten "lähestymis"moodiin. Koneeni teki sen seurauksena ensin laajan kaartoliikkeen meren yllä ja ennen pitkää se ohjautui kohti tiettyä kohtaa Oahun saarella lähempänä Honolulua.

Tein sitten sellaisen havainnon tilannetta koskien, että kone pudottaa korkeutta liian nopeasti. Minulle kävi selväksi seuraavaksi, ettei koneeni tule pääsemään lentokentälle asti, vaan se osuu maahan ennen sitä.

Annoin koneeni mennä ruljuttaa omaan tahtiinsa. Kun korkeutta alkoi olla jo kovin vähän, ehkä sata metriä, pistin laskutelineet ulos.

Tässä vaiheessa viimeistään oikea fysikaalisen maailman lentäjä olisi ottanut autopilotin pois päältä.

"Kokeeni" tulos: Beechcaftini iskeytyi ruohokenttään ja syttyi palamaan.

En tiedä, olisiko asiaa auttanut, jos olisin jo selvästi aikaisemmin pistänyt laskutelineet ulos ja pistänyt myös laskusiivekkeet "täysille". Ainakin se olisi ehtinyt hidastaa nopeutta. Veikkaan kuitenkin, ettei Beechcraft Baron 58:aa ole suunniteltu laskeutumaan ruohokedolle.

Tom Kärnä
tämän blogin omistaja

maanantai 18. marraskuuta 2024

Kärnä: Kaiken maailman kokeiluja

Eilen myöhäisillassa lentelin kaiken muun jälkeen vielä Islannin Reykjavikissa ja sen tehtyäni Rovaniemellä wanhalla tutulla Beechraft Baron 58:lla. Olin pistänyt ennen lennoille lähtöä asetuksista kiitoteitten pintaan jäätä. Simulaattorin perusteella nuo vaikuttavat viehättäviltä kaupungeilta...

Outoa oli kyllä se, kun simulaattori väitti Rovaniemen lentokentän olevan helikopterialusta.

Olen muuten päässyt nyt opiskelussani siihen asti, että olen aloittanut tai aloittamassa X-Plane 11 -simulaattorissa X-Plane G530 -navigaatio- ja kommunikaatiokedoonin toiminnan ja toimintojen opiskelun.

Menee varmaan vielä puoli vuotta ennen kuin tajuan mistään mitään asiassa.

X-Plane G530 on X-Plane -simulaattorin näköisversio ilmailun alalla tunnetusta Garmin 530 -navigaatio- ja kommunikaatiokedoonista. Vehkeen tätä 530-versiota ei enää nykyään valmisteta, mutta se kuulemma on vielä monessa lentokoneessa silti käytössä.

Eilen lentelin vielä samalla lentokoneella Honolulun ja Oahun maisemissa yöaikaan. Olin aikeissa koukata Honolulun merenpuoleiselle kiitotielle sysimustassa yössä kaupunkialueen vierestä. Yritin sitten katsella välillä peliohjaimen eli ilotikun näkymää muuttavaa "hattua" käyttäen oikeasta sivuikkunasta ulos. Siellä ei näkynyt mitään vaan pelkkää mustaa. Seuraavaksi jouduin huomaamaan, että koneeni oli kallistunut varsin runsaasti ja jo syöksymässä alas. Yritin kaikkeni, mutta en onnistunut pelastamaan konettani, vaan se syöksyi mereen. No, ei siinä montaa sekuntia enää ollutkaan aikaa pelastustyön onnistumiselle.

Tästä sen näkee, että kaksi lentäjää samassa ohjaamossa olisi ollut kätevä asia olemassa. Toisaalta olisin voinut käyttää ikkunasta ulos katseluun myös näppäimistölle ohjelmoimiani pikanäppäimiä. "Hattu" nimittäin kääntää näkymää turhan hitaasti, ja tämä oli nyt osasyy sattuneelle totaaliselle tuholle.

Niin, ja voisin opettaa itselleni autopilotin käyttöä. Kun koneessani olisi ollut sellaisessa esim. 1500 jalan korkeusasetus päällä, niin olisin välttynyt tuholta.

Tuota ennen olin testannut samalla koneella samoin yöaikaan sellaista asiaa kuin Ground Proximity Warning System eli Maan läheisyyden varoitusjärjestelmä. Se ei toiminut, tai todennäköisesti sellaista ei koneeseen ole asennettunakaan. Törmäsin vuoreen. Katselin maisemia sitten koneen ulkopuolelta. Beechcraftini raato valui palavana vuorenrinnettä alas.

Oahu on siitä inhottava paikka elää, että siellä on vuoria. Toisaalta niiden avulla on mahdollista testailla asioita, kuten tässä.

Joudun käyttämään simulaattorin edellistä versiota 11 uudemman sijaan sen vuoksi paljon, että X-Planen sivuilta löytyvä koneen manuaali pätee 11-version versioon konetyypistä. Valitettavasti varhempi versio kaatuilee välillä turhan paljon. 12-versio vaikuttaa taas minun tietokoneessani varsin vakaalta.

Jos on ihan pakko, niin koulutusasiat minun kannattaa hoitaa X-Plane 11:lla ja melkein kaikki muut X-Plane 12:lla. (Ellen sitten halua välillä lennellä myös epäkaupallisilla lentosimulaattoreilla.)

Muuten sanoisin vielä, että minun ei ehkä kuitenkaan ole mikään pakko lopettaa kokonaan hölmöilyjä lentäessäni. Tarkoituksella tehdyistä hölmöilyistäkin on mahdollista oppia. Varsinkin, jos sen tekee lentosimulaattorilla.

Tom Kärnä
tämän blogin omistaja

sunnuntai 17. marraskuuta 2024

Kärnä: Hiukan lentelyä vaikeammissa olosuhteissa Oahulla

Tein tänä iltana X-Plane 12 -simulaattoria käyttäen useita pikku lentoja Oahun saaren maisemissa vakiolentokoneellani Beechcraft Baron 58:lla.

Tässä on mielestäni melko lailla turha kertoa laajemmin siitä, että miltä kiitotieltä mille lensin milloinkin.

Ensin minulla oli ihan tavanomainen lento hyvissä olosuhteissa.

Sitten lisäsin mukaan sadetta. Seuraavaa lentoistuntoa varten pistin sadetta vielä lisää.

Lopulta pistin kunnon myrskysäätä. Salamat olivat kivoja. Pelottaviakin. En ollut lentämässä mitään modernia jättimäisensuurta laajarunkoista matkustajalentokonetta. Tuuli hiukan heitteli Beechcraftia.

Kerran onnistuin laskeutumisen yhteydessä kiitotiekosketuksessa hajottamaan toisen koneeni moottoreista. Laskeutuminen toki oli varsin kiikkerää, mutta se olisi ollut kuitenkin varmaan mukavampi kokemus, mikäli en olisi unohtanut ennen laskeutumiseen ryhtymistä säätää potkurinlapojen kulmia täysille. Veto oli hiukan poissa, siis myöskin lentokoneestani.

Aivoni eivät kulje nk. täysillä pytyillä sunnuntaipäivinä. Tämä johtuu kahdesta syystä, joita en viitsi tässä nyt avata.

Mutta kun yksi kaverini oli kehottanut minua hoitamaan elämäni tylsyyttä sunnuntaisin lentämällä kotilentosimulaattorilla, niin huonommin menisi, jos en lentäisi.

Laitoin seuraavalle kerralle pakkasta kymmenen astetta. Ja lunta. Tuntui nyt varsin kotoiselta lentäminen. Jossain määrin vaaralliseltakin.

Viimeiseksi pistin lumisadetta hiukan pienemmälle mutta ajankohdan alkuiltaan. Aluksi näki vielä jonkin verran eteensä, mutta jo jonkin ajan kuluttua tuli täysin pimeää.

Sitten vain piti mahdollisimman pitkälle luottaa mittareihinsa. Alapuolella toki näkyi sähkövalojen meri, josta saattoi jotain päätellä siitä, missä on mitäkin.

Jonkin aikaa lentelin vuoria kohti, koska en ollut ensin kyennyt laskeutumaan ollessani liian korkealla suhteessa edessä näkyneeseen kiitotiehen. Ajattelin tehdä laskukierroksen samalle kiitotielle ja laskeutua sille sen toisesta päästä.

Vuoria tuskin erotti. Ne näkyivät vain suurina mustina möykkyinä. Mutta kun tiesi, että ne ovat siellä, niin osasi varoa, ettei törmää niihin. Ajattelin myös, että koneeni hieno varoitusjärjestelmä luultavasti osaa rääkyä ajoissa sitten, jos tulen liian lähelle niitä.

Honolulun kaupunkialueiden edestä kaarsin lopulta takaisin aikomalleni kiitotielle. Mutta siitä valomerestä minun oli vaikea erottaa yhtään mitään.

Erotin kuitenkin lopulta toisensuuntaisen kiitotien, joka kutsui minua luokseen.

Lentokoneeni korkeutta kiitotien pinnasta oli erittäin vaikea päätellä, koska kiitotiestä näkyivät vain sen valot.

Pinnistäen kaiken taitoni upeista aivoistani tai selkäytimestäni laskin Beechraftini kiitotien pintaan. Laskeutuminen ei siltikään ollut kaunis. Toinen moottoreista hajosi. Saakutirallaa.

Tom Kärnä
tämän blogin omistaja

keskiviikko 13. marraskuuta 2024

Kärnä: Beechcraft Baron 58:n käyttämistä vain yhdellä moottorilla

Lentelin X-Plane -simulaattoria hyväksi käyttäen hyvissä olosuhteissa nykyisellä vakiolentokoneellani Beechcraft Baron 58:lla Havaijin Oahun maisemissa.

Lähdin saarenpuoleiselta kiitotieltä poispäin Honolulun kaupunkialueelta. Lensin melko suoraan eteenpäin ja otin korkeutta. Koneeni lähestyessä 2000 jalan korkeutta olin säätänyt sivuperäsintrimmiä kääntämään hieman vasemmalle. Sitten sauvalla pidin kuitenkin suunnan samana kuin ennen.

Seuraavaksi säädin oikeanpuoleisesta kaasuvivusta moottorin numero 2 tehon pienelle, ja tämän jälkeen säädin kahden muun vivun avulla kyseisen moottorin potkurinlapojen kulman minimille sekä polttoaineseoksen laihalle. Moottori sammui.

Kävi ilmi, että Beechcraft Baron 58 on melko moderni lentokone, kun se kerran pysyy ilmassa melko hyvin pelkällä yhdellä moottorilla. Ja trimmaukseni oli kerralla yhdellä säädöllä onnistunut onneksi hyvin. Kone ei vaikuttanut temppuilevan millään lailla vaikeuttaen sen käsittelyä.

Päätin laskeutua edessä vasemmalla häämöttävälle saaren toista päätä lähellä olevalle lentokentälle ja kahdesta kiitotiestä oikeanpuoleiselle, joka on toista hiukan pitempi. Päätin käyttää pitempää, koska olin testin vuoksi tällä tavoin säätänyt koneeni ikään kuin vähän rammaksi.

Lentokenttä oli jo sen verran lähellä, että laskeutuessani sitä kohti koneeni vajoamisnopeus kasvoi melko suureksi. Periaatteessa näin ei olisi saanut toimia. Simulaattori varoitti siitä, että nyt mentiin koneen rakenteellisen lujuuden kannalta vaarallista vauhtia.

Päätin kuitenkin laskeutua nyt samalla, kun siinäkin olisi riskinsä, jos tässä vaiheessa vielä tekisin yhden moottorin varassa laskeutumiskierroksen.

Pistin ulos laskutelineet ja laskusiivekkeet pistin kokonaan ulos.

Laskeutuminen onnistui melko hyvin. Mutta kuten eräällä toisellakin kerralla, oli ylenmääräinen vauhti irrottanut paneeleita oikean siiven juuresta. Joo, ei tämä ole mikään hävittäjä.

Päätin seuraavaksi kokeilla korjatulla koneella toista asiaa. Halusin yksinkertaisesti kokeilla sitä, että onko mahdollista Beechcraft Baron 58:llä nousta ilmaan vain yhden moottorin varassa. Näytti alustavasti siltä, että tämä ei ole mahdollista. Vaikka kuinka räpläsin sivuperäsintrimmistä, niin kone vain pyöri ympyrää. Tämän kyllä selittää se, että hyvin alhaisilla nopeuksilla sivuperäsin ei käytännössä ollenkaan vaikuta konetta ohjaavasti.

Päättelin, että kannattaisi varmaan lisätä ainoan käytössä olevan moottorin tehoja hitaasti, jotta sivuperäsin kykenee lopulta vaikuttamaan. Tosin kiitotien pää saattaa tulla eteen sitten kyllä turhan aikaisin. Siinä tapauksessa ei pääse ilmaan.

Joten sitten vain uusi yritys!

Ja minä yritin. Yhden kerran. Säädin ensin sivuperäsintrimmiä. Oikeanpuoleinen moottori minimille. Sen potkurin lapakulmat minimille, jotta lavat aiheuttaisivat mahdollisimman vähän ilmanvastusta. Moottoriin tuleva polttoaineseos laihimmalle, ja niin moottori sammui.

Seisontajarrut pois päältä, ja ei kun menoksi! Lisäsin jäljellä olevan moottorini tehoja hitaasti. Lentokoneeni yritti kovasti kääntyä aluksi oikealle, mutta hakkasin trimminapukkaa, ja kyllä kone melkein alkoi mennä suoraan. Valitettavasti olin kuulevinani renkaan tai renkaitten ulinaa. Jotain oli pielessä.

Päätin ennen kiitotien päätä armeliaasti lopettaa yritykseni. Siinä vaiheessa koneeni nopeus ei ollut päässyt vielä lähellekään riittävää nopeutta kiitotien pinnasta irtoamiseen.

Sanotaan nyt, että voisin kuvitella, että tällä konetyypillä voisi olla mahdollista päästä ilmaan yhden moottorin varassa, mutta se olisi vaikeaa ja luultavasti myöskin vaatisi melko lailla luokkaa maailman pisimmän kiitotien.

Tom Kärnä
tämän blogin omistaja