Tein tänä iltana X-Plane 12 -simulaattoria käyttäen useita pikku lentoja Oahun saaren maisemissa vakiolentokoneellani Beechcraft Baron 58:lla.
Tässä on mielestäni melko lailla turha kertoa laajemmin siitä, että miltä kiitotieltä mille lensin milloinkin.
Ensin minulla oli ihan tavanomainen lento hyvissä olosuhteissa.
Sitten lisäsin mukaan sadetta. Seuraavaa lentoistuntoa varten pistin sadetta vielä lisää.
Lopulta pistin kunnon myrskysäätä. Salamat olivat kivoja. Pelottaviakin. En ollut lentämässä mitään modernia jättimäisensuurta laajarunkoista matkustajalentokonetta. Tuuli hiukan heitteli Beechcraftia.
Kerran onnistuin laskeutumisen yhteydessä kiitotiekosketuksessa hajottamaan toisen koneeni moottoreista. Laskeutuminen toki oli varsin kiikkerää, mutta se olisi ollut kuitenkin varmaan mukavampi kokemus, mikäli en olisi unohtanut ennen laskeutumiseen ryhtymistä säätää potkurinlapojen kulmia täysille. Veto oli hiukan poissa, siis myöskin lentokoneestani.
Aivoni eivät kulje nk. täysillä pytyillä sunnuntaipäivinä. Tämä johtuu kahdesta syystä, joita en viitsi tässä nyt avata.
Mutta kun yksi kaverini oli kehottanut minua hoitamaan elämäni tylsyyttä sunnuntaisin lentämällä kotilentosimulaattorilla, niin huonommin menisi, jos en lentäisi.
Laitoin seuraavalle kerralle pakkasta kymmenen astetta. Ja lunta. Tuntui nyt varsin kotoiselta lentäminen. Jossain määrin vaaralliseltakin.
Viimeiseksi pistin lumisadetta hiukan pienemmälle mutta ajankohdan alkuiltaan. Aluksi näki vielä jonkin verran eteensä, mutta jo jonkin ajan kuluttua tuli täysin pimeää.
Sitten vain piti mahdollisimman pitkälle luottaa mittareihinsa. Alapuolella toki näkyi sähkövalojen meri, josta saattoi jotain päätellä siitä, missä on mitäkin.
Jonkin aikaa lentelin vuoria kohti, koska en ollut ensin kyennyt laskeutumaan ollessani liian korkealla suhteessa edessä näkyneeseen kiitotiehen. Ajattelin tehdä laskukierroksen samalle kiitotielle ja laskeutua sille sen toisesta päästä.
Vuoria tuskin erotti. Ne näkyivät vain suurina mustina möykkyinä. Mutta kun tiesi, että ne ovat siellä, niin osasi varoa, ettei törmää niihin. Ajattelin myös, että koneeni hieno varoitusjärjestelmä luultavasti osaa rääkyä ajoissa sitten, jos tulen liian lähelle niitä.
Honolulun kaupunkialueiden edestä kaarsin lopulta takaisin aikomalleni kiitotielle. Mutta siitä valomerestä minun oli vaikea erottaa yhtään mitään.
Erotin kuitenkin lopulta toisensuuntaisen kiitotien, joka kutsui minua luokseen.
Lentokoneeni korkeutta kiitotien pinnasta oli erittäin vaikea päätellä, koska kiitotiestä näkyivät vain sen valot.
Pinnistäen kaiken taitoni upeista aivoistani tai selkäytimestäni laskin Beechraftini kiitotien pintaan. Laskeutuminen ei siltikään ollut kaunis. Toinen moottoreista hajosi. Saakutirallaa.
Tom Kärnä
tämän blogin omistaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti