lähdin Uuden-Seelannin aikaa keskellä pimeintä yötä lennolle maan pääkaupungin Wellingtonin lentokentältä. kaupunki sijaitsee maan Pohjoissaaren etelärannikolla.
tarkoitukseni oli tehdä kiihdytys pohjoiseen päin ja ilmaan noustua ottaa korkeutta ja kääntää kone kulkemaan reilusti vasemman suuntaan, jotta pääsisin Eteläsaaren pohjoisrannikon lentokentille.
mielenkiintoista tässä oli aluksi jo se, että jostain kumman syystä simulaatio ei alkanut kiitotien alkupäästä vaan sen ulkopuolelta. jouduin itse rullaamaan koneeni aloituskohtaan. onneksi simulaattorissa on sentään karttatoiminto, niin ei tarvinnut arvailla, minne kulkea.
melko ikävää. jo alkumatkasta tein havainnon, että moottorien ahtopaine- ja potkurinkierroslukemat olivat hiukan epätasapainossa. alun perin se oli tuntunut oudolta, että kun olin pistänyt päälle toiminnon, joka pitää potkurien kierrosluvut samoissa, niin ne eivät pysyneet samoissa lukemissa. sitten katsoin mittareihin.
moottorin numero 1 ahtopainelukemat olivat pienempiä kuin moottorin numero 2. ja kääntäen moottorin numero 1 potkurinkierroslukemat olivat suurempia kuin moottorin numero 2.
varmuuden vuoksi kävin säätämässä pikkaisen siiveketrimmeristä konetta kallistumaan enemmän vasemmalle. tämä onnistui, koska koneeni lensi vielä riittävän vakaasti, joten autopilotti ei lakannut toimimasta. (en ole vieläkään käynyt simulaattorin asetuksista pistämässä siiveke- ja sivuperäsintrimmejä ilotikun napeille. se pitää tehdä lähiaikoina.)
päätin sitten palata varmuuden vuoksi lähtökentälle. edelliset vikaantumiset samoilla seuduilla olivat elävässä muistissa. ihan kuin X-Plane 12 -simulaattoriin olisi ohjelmoitu aikaisempaa enemmän tilanne- ja olosuhdekohtaisia vikoja tulemaan lentohärveliin.
vasta tässä vaiheessa olin tainnut pistää kaikki mahdolliset koneessa olevat jäätämisenestot päälle. voi olla, että tämä olisi kannattanut tehdä jo lähtokuopissa ollessa.
oli täysin pimeää. käänsin konettani yhä enemmän vasemmalle, jotta pääsisin lopulta sopivaan asemaan, jossa voisin kääntää koneeni jyrkemmin vasemmalle päästäkseni suuntaamaan suurin piirtein pohjoiseen, jossa Wellingtonin lentokenttä odotteli.
korkeudenpudotus 7000 jalan korkeudesta oli toiminut täysin normaalisti, joten minun ei tarvinnut tehdä ylimääräisiä laskukierroksia.
oli pimeää. potkurin nopeuden säädöt olivat jääneet täysille, mutta olin ehtinyt siitä huolimatta alentaa huomattavasti korkeutta.
onnistuin laskeutumisessa. siitä huolimatta, että ahtopainemittarien lukemat näyttivät olevan lopulta lähellä nollaa.
olin pistänyt lähempänä kiitotietä moottoritehot täysille. vaikea oli sanoa, millä tavoin moottorien järjestelmät oikeasti tuolloin toimivat.
laskeutuminen onnistui kaikesta huolimatta. oli täysin pimeää, mutta pilvisyys ei ollut ongelma ainakaan lentokentän alueella.
voisin hyvin kuvitella, että ahtopainemittarit näyttivät liian alhaiset lukemat. se varmaan selittää sen, että miksi takaisin lähtökentälle pääsy kuitenkin onnistui, jos kerran ahtopaineet olivat suuremmat kuin mitä mittareissa luki. oli lievästi jännittävä tilanne lentää kohti kiitotievalojen kirkkautta, kun ei tiennyt, että riittääkö liito kiitotielle asti.
minusta tuntuu, että ei pidä koskaan Beechcraft Baron 58:lla ruveta lentämään ainakaan Uudessa-Seelannissa keskellä syvintä yötä. tämä on sääli, koska muuten pidän maasta (tosin olen tehnyt sinne ainoastaan nojatuolimatkoja).
Uusi-Seelanti on todellinen tarujen Albion.
nyt en muista edes, että kuinka alhaiset olivat olleet ulkolämpötilat simulaation aikana.
