Avalon; ja seuraavaksi Melbourne

Viitaten edelliseen, niin olin juuri päässyt sanomasta valoisana aamun ajankohtana tapahtuvan lentoni aikana sosiaalisessa mediassa yhdelle toverilleni, että Australia on lennollisesti kauhea maa mutta muuten ihan mukava.

Pian kuitenkin toinen toveri kertoi lukeneensa nk. runoblogissani vastikään julkaisemani pitkän henkilökohtaisen blogimerkintäni Kirkkoa kirkon perään, ja laamautus, sekä melkein-kuolo.

Ja hän antoi minulle hyväätarkoittavia hengellisiä neuvoja, jotka eivät oikein toimi minun kohdallani. Hän huomasi virheensä ja pahoitteli sanomaansa.

Olin ollut juuri lentämässä lentosimulaattorissani suurin piirtein nousevaa aurinkoa kohti – mielleyhtymä Japaniin on tahaton – ja tuon pikku keskustelun juuri tapahduttua lentosimulaattorissa auringon keila kävi pilvissä olevan aukon läpi.

Se näytti erittäin kauniilta, ja kuin merkiltä minulle. Oi, katso:

Eikä siinä vielä kaikki. Seuraavaksi "elävässä kartassa" tuli kaukana näkyviin isohko lentokenttä. Kävi ilmi, että se on nimeltään Avalon. Kuten Wikipediakin osaa kertoa, niin Avalon on myyttinen ja mystinenkin saari, josta kerrotaan tarussa brittikelttien kuningas Arthurin legendassa ja jonne Arthurin kerrotaan kuolleen. Minusta se on hiukan kuin muinainen versio kapteeni Nemon sukellusveneestä.

Minulle historiaharrastus on tärkeä. Valitettavasti kuningas Arthurin tarina on 99-prosenttisesti pelkkä taru ja legenda. On huomattava myös se asiaa arvioidessa, että taru on kokonaisuudessaan muotoutunut usean vuosisadan aikana, jolloin se on saanut myös lisää merkittäviäkin yksityiskohtia.

En hallitse mahdollista viimeisintä aihetta koskevaa tieteellistä tietoa, mutta on joka tapauksessa selvää, että tarulla on silti jotain todellista taustalla.

Kerronpa nyt sitä taustaa "Arthurin" takana. Tämän kirjoitukseni osion voi halutessaan hypätä yli. Teen sen helpoksi muotoilemalla pätkän helpommin ohitettavaksi:

Vuonna 43 jJs. silloinen Rooman keisari Clavdivs oli onnistunut vihdoin valloittamaan Roomalle oman osansa Britanniasta. Tasavallan aikainen merkittävä ja osaava sotapäällikkö, seksihurjastelija ja poliitikko Gaivs Ivlivs Caesar oli edeltävällä vuosisadalla yrittänyt samaa. Hän teki kaksi sotaretkeä Britanniaan sillä verukkeella, että saarelta käsin oli muka tuettu mannermaalla eli Galliassa Roomalle vihamielisiä tahoja.

Vaikka Caesar oli loistava sotapäällikkö, niin hänen henkensä oli Britannian-retkillä enemmänkin kuin höllässä. Mutta hän oli rohkea, vaikkakin äärettömän kunnianhimoinen mies. Samasta syystä hän erilaisia verukkeita käyttäen oli vastikään hankkinut loputkin Galliasta Rooman vallan alle.

Vuonna 410 jJs. Rooman legioonat jättivät Britannian. Silloinen valtakunnan keisari tarvitsi niitä muualla. Valtakunta oli hädässä.

Rooma jätti roomalaistuneet Britannian keltit näin oman onnensa nojaan. Britit myöskin olivat tuossa vaiheessa jo aikoja sitten kristinuskoistuneet.

Ammatti-armeija lähti. Samoin lähtivät melkein kaikki kaupunkien infrastruktuurin ylläpidon kannalta tärkeät ammattimiehet.

Britit joutuivat nyt taistelemaan mannermaalta peräisin olevia germaaniheimoja vastaan omin avuin. Alun perin germaaneja oli ilmeisesti palkattu Britanniaan palkkasotureiksi, mutta Rooman lähdettyä germaanit saattoivat hankkia omin luvin Lebensraumia Britanniasta.

Germaanien sotilaallinen järjestelmä oli brittikelttien vastaavaa tehokkaampi, ja pikku hiljaa germaanisoturit valloittivat kansoilleen, angleihin, sakseihin ja juutteihin kuuluville heimoille lisää alueita.

Jossain vaiheessa ilmeisesti germaanien eteneminen saarella pysähtyi joksikin aikaa. On oletettu, että tuolloin kelttien sotaväkeä olisi johtanut jokin taitava kuningas tai sotapäällikkö, joka kykeni panemaan germaaneille kampoihin.

Tästä meille tuntemattomaksi jääneestä henkilöstä ovat mitä ilmeisimmin tarut "Arthurista" syntyneet. Arthur ei toki edes ole brittikelttiläinen nimi.

Mutta ennen pitkää germaanit toki saivat valloitettua suurimman osan entisestä roomalaisesta Britanniasta itselleen. Kelteille jäi länteen hyväksi aikaa alueita, joita he saattoivat itse hallita. Näihin kuuluivat etelästä pohjoiseen lukien Cornwall, Wales ja Cumbria. Kaksi ensimmäistä nimeä ovat toki germaanien alueille antamia.

Keltit alistettiin täydellisesti, tai karkotettiin, tai tuhottiin. Heidän kielestään ei pahemmin jäänyt jälkiä alueen uusien haltijoiden kieleen.

On mahdollista, että Walesin kansallinen tunnus, lohikäärme, periytyy jo roomalaisajalta. Nimittäin roomalaisella Britanniaan sijoitetulla ratsuväkiyksiköllä oli ollut tunnuksenaan lohikäärmeen muotoinen tuulipussi, joka ujelsi ilman virratessa sen läpi. Siksi voisi olettaa, että germaanivalloittajat ovat voineet kohdata taistelukentällä brittipuolustajat kokoontuneena samantapaisen tai ainakin jonkinlaisen lohikäärmetunnuksen alle. 

Britannian germaanit joutuivat uudessa kotimaassaan itse kokemaan toisten germaanien, viikinkien, ryöstö-, hävitys- ja valloitusretkiä noin vuodesta 793 alkaen. Viikinkien kieli, pohjoisgermaaninen "muinaisnorja" ehti viikinkien alueella pitkään huseeratessa myös vaikuttaa merkittävästi englannin kieleen.

Britannian germaanit tulivat vuonna 1066 ja sitä seuraavien vuosien aikana valloitetuiksi vielä yhden kerran, kun jossain määrin viikinkisukua olleet normanniranskaa puhuvat normannit Pohjois-Ranskasta hyökkäsivät Englantiin Vilhelm Valloittajan johdolla. Normannien kieli ja yleensä ranskaksi nimitettävät kielimuodot vaikuttivat merkittävästi englannin kieleen. Rinascimenton aikana, kun oppineet innostuivat klassisesta latinasta, kieleen alkoi tulvia vaikutteita myös latinasta.

(Klassiseksi latinaksi kutsuttu latinan kielimuoto perustuu 75 eJs.–14 jJs. Rooman ylhäisön ja oppineiden puhumaan huoliteltuun ja säänneltyyn kieleen. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun.)

Uudella ajalla virallinen ranskan kieli sai vielä vaikutettua Englannissa puhuttuun englannin kieleen siten, että sananloppuinen R-äänne jätettiin mielellään lausumatta. Myöskin eräitten ranskalaisperäisten sanojen oikeinkirjoituksessa mielellään noudatettiin esikuvakielen oikeinkirjoitusta.

Normaali teksti jatkuu.

Ollessani jo lähellä Avalonin kenttää alkoi pikkaisen sataa. Jotenkin sade sopi kentän nimeen. Sekin, että voimakas sivutuuli vaikeutti lähestymistä.

Laskeutuminen meni kuitenkin lähes nappiin. Kiitotien alun ylle jo päästyäni jokin voima yritti pitää lentokonettani ilmassa. Siksi pyörien kosketus lopulta kiitotiehen oli hiukan raju. Mutta mitään vakavaa ei tapahtunut.

Avalonin lentoasema on sitten täysin isokokoinen ja modernisti varusteltu lentokenttä. 

Tämän jälkeen lensin vielä suurin piirtein yhtä hienolle Melbournen lentokentälle, koska se sijaitsi verrattain lähellä. Laskeutumiseni sille onnistui melko lailla norminmukaisesti. Sivutuulta oli nyt jo jonkin verran vähemmän. Melbourne on sitten muuten Victorian osavaltion pääkaupunki, jos ketään kiinnostaa.

Victoria sattuu olemaan Australian tiheimmin asutettu ja alueeltaan toiseksi pienin osavaltio Tasmanian jälkeen.. Melbourne on asukasluvultaan Australian toiseksi suurin kaupunki Sydneyn jälkeen. Sydney sattuu myöskin olemaan Uuden Etelä-Walesin osavaltion pääkaupunki.

Mutta nyt trivia saa riittää. 

Alamme olla jo nk. sivistyksen parissa.

Ja mitä tulee enteisiin ja "merkkeihin", niin jo muinaiset roomalaiset, kuten melko lailla kaikki muinaiset kansat, ovat uskoneet sellaisiin. Minusta taas kuolleen eläimen maksan uskonnollinen tarkkailu ei anna minkäänlaista oikeaa tietoa maksan ulkopuolisesta maailmasta.

I PS. Yritän olla jatkossa sisällyttämättä näihin lentokertomuksiini kaiken maailman ylimääräisiä osuuksia.

II PS. Jotenkin olin alun perin onnistunut mainitsemaan tässä tekstissä Adelaiden, kun oli kuitenkin kyse Melbournesta.

En lennä vaan uikutan

Olen aivan viime päivinä X-Plane 12 -lentosimulaattoria käyttäen ollut tekemässä mitä ilmeisimmin Australian ympärilentoa pitkäaikaisella vakiolentokoneellani Beechcraft Baron 58:lla.

Suomen aikaa toissa yönä, siinä vaiheessa "kun asemamaassani" oli jo valoisaa, lentelin Länsi-Australian osavaltion yllä etelärannikkoa idän suuntaan. Tarkoitukseni on ollut tehdä siis maanympäryslento.

Hitaahkolla lentokoneella kyllä, mutta silti.

Länsi-Australia on maan alueeltaan isokokoisin ja samalla harvimmin asutuin osavaltio. Lentäjälle sellainen voi olla riesa.

Varsinkin minunlaiselleni lentäjälle. En ollut ottanut etukäteen selvää mahdollisista pysähdyspaikoista etusektorissa.

Kun aikaa vain kului eikä "elävälle kartalle" ilmaantunut yhtä ainukaista kivanlaista suurta ja hyvinvarusteltua lentokenttää aloin ennen pitkää huolestua löpön riittävyydestä.

Sellaisia ei näkynyt missään simulaattorin "elävällä kartalla".

Lopulta päättelin, että kaukana edessäpäin hieman sisämaassa noin 200 kilometrin päässä minusta ja lentokoneestani näytti olevan edes jonkinlainen lentokenttä. Se ei ollut myöskään pienintä mahdollista laatua. Päätin, että se olkoon nyt päämääräni. Käänsin kokkaa hieman vasemmalle.

Olin lentänyt tätä ennen melko pitkään 7000 jalan korkeudessa, mutta jossain vaiheessa olin pudottanut korkeutta noin 6400 jalkaan.

Pitkäaikaista lähestymistä tehdessäni jossain vaiheessa tajusin vähentää tehoja moottoreista, jotta pensa riittäisi paremmin. Ilmanvastus on perkuleesta.

Polttoainemittarin mukaan polttoaine oli lähellä päämäärää varsin vähissä. Minusta tuntui, että nyt on paras onnistua laskeutumisessa ensi yrittämällä.

Onneksi sentään tuuliolosuhteet olivat otolliset laskeutumiselle siitä suunnasta, josta olin tulossa.

Lopulta olin laskeutunut vain 2000 jalan korkeuteen. Vaikka oli valoisaa ja näkyvyys oli muutenkin hyvä, luulin ensin erästä toista maaston yksityiskohtaa kiitotieksi, mutta kyse ei ollutkaan siitä.

Tajusin sitten kuitenkin riittävän nopeasti, mikä se oikea kiitotie olisi. Kyseessä oli maantielentokenttä.

Laskin korkeutta nopeasti. Lensin jo suurin piirtein huuruilla.

En saanut lentokoneeni pyöriä asettumaan kiitotien pintaan, koska laskeutumisalue oli varsin kapea.

Laskeuduin kuitenkin onnistuneesti kiitotien eli maantien viereen. Siitä koneeni kätevästi kuitenkin jatkoi matkaansa kiinteälle alustalle. Johon sitten minä ja lentokoneeni pysähdyimme.

"Lentokenttä" on näköjään nimeltään Mundrabilla Road.

Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun olen X-Planessa laskeutunut maantiekiitotielle.

Nukuttuani yhden yön yli päätin jatkaa matkaa. Ja vielä pimeän aikaan. Ajattelin, etten enää pelkää pimeää, siis lentäessäni lentosimulaattorilla.

No, matkasta tuli pitkä seuraavalle jossain määrin käyttökelpoisen oloiselle lentokentälle. Mutta laskeutumisesta sille tuli, sanotaan nyt näin, erittäin vaikea. En kyennyt maaston valomerestä paikantamaan kiitotien paikkaa.

Lensin uudestaan yli, ja ei mitään.

Vilkaisin polttoainemittaria, ja totesin itselleni, että nyt ei auta muu kuin jatkaa matkaa suoraan seuraavalle kentälle.

Matka sinnekin oli pitkähkö. Uudessa paikassa kiitotie oli yhtä iso tai pieni tai näkyväinen kuin edelliselläkin yrityksellä. Mutta tällä kertaa kuitenkin kiitotien paikka näkyi ilmaan hiukan paremmin, sillä se oli jonkin verran erillään muusta valosaasteesta.

Onnistuin laskeutumisessa ja vielä ensimmäisellä yrittämällä.

Päätin nyt säilyttää jatkossa turvallisen vainoharhan pimeässä lentämistä kohtaan, varsinkin Australian vähemmän asutuissa osissa. Siteeraan pyhää Raamattua: "Yöt kaikki huudan saamatta rauhaa."

PS. Alla oleva pitkähkö tekstinpätkä saattaa häiritä herkkiä lukijoita, ja sitä paitsi se on täysin asiaton: 

Ei liity asiaan yhtään mitenkään, mutta tuon pelottavan kokemukseni takia haluan jakaa kanssanne ajatukseni Juudean kuninkaasta Herodes Suuresta (73 eJs. – 4 jJs.). Hän oli paitsi suuri kusipää niin myöskin pervo eli perverssi.

Herodes oli solminut pyhän avioliiton korkeaan pappissukuun kuuluneen Mariammen kanssa. Kuningas oli kovin ihastunut vaimoonsa. Tunne ei kuitenkaan ollut molemminpuolinen. Tämä johtui ihan vain siitä, että Herodes oli surmauttanut vallanperimyssyistä Mariammen isän ja veljen.

Vaimoke oli lopulta mennyt mukaan kuningasta vastaan suunnattuun salaliittoon. Herodeksesta tämä ei ollut ollenkaan kivaa, ja suuresta kiintymyksestään tähän huolimatta hän antoi teloittaa kuningattaren.

Kuningas Herodes antoi teloituksen jälkeen kuitenkin säilöä vaimonsa hunajaan, ja lempi tätä sitten useamman vuoden ajan. Monen ihmisen mielestä ainakin tällainen on perverssiä. Mutta mikä minä olen tuomitsemaan muita kulttuureita tai edes Herodesta.

Herodes Suuri oli tästä huolimatta kuitenkin paitsi pitkäaikainen niin myöskin merkittävä hallitsija, joka tietojemme mukaan myös teki selviä parannuksia juutalaisten toiseen temppeliin. Vaikka Herodes oli itse syntyperältään idumealainen, niin hän pääsi tällä ainakin jossain määrin alaisuudessaan eläneiden juutalaisten armoihin. Monet näistä varmaan ajattelivat tuolloin: "Meillä voisi olla huonompikin kuningas."

Herodes oli aikaisemmin veikannut Rooman valtataisteluissa väärää hevosta eli Marcvs Antonivsta (83/82 – 30 eJs.), jonka liittolainen hän oli. Gaivs Ivlivs Caesarin (100 – 44 eJs.) testamentissaan adoptoima Gaivs Octavivs (63 eJs. – 14 jJs.), joka nyt rupesi vastoin hyviä roomalaisia tapoja käyttämään nimenään adoptioisänsä nimeä Gaivs Octavianvs -nimen sijaan, rupesi alkuperäisen Caesarin murhan yhdessä Antonivksen kanssa kostettuaan kärhämään jälkimmäisen kanssa. Gaivs Ivlivs Caesar juniori voitti lopulta uuden syntyneen sisällissodan, koska hänellä oli hyvä sotilaallinen neuvonantaja ja ystävä nimeltään Marcvs Vipsanivs Agrippa (63 – 12 eJs.), ja Herodekselle tuli nyt kiire yrittää päästä hyviin väleihin Rooman uuden vahvan miehen kanssa. Herodes matkusti juniorin luokse ja sanoi tälle: "Älä kysy, kenen ystävä olin, vaan millainen ystävä." Herodes pääsi Rooman ensimmäisen keisarin armoihin, ja niin hän sai jatkaa hallitsemista Levantissa.

Juniori oli tullut samaan tulokseen kuin murhattu adoptioisänsä: Roomaa, josta oli tullut viimeisten noin 200 vuoden aikana suorastaan maailmanvalta, ei voitu enää hallita kuin se olisi edelleen kaupunkivaltio. Olen tästä johtopäätöksestä juniorin kanssa samaa mieltä, mutta jos minä olisin ollut hän, niin olisin yrittänyt tehdä uuden Rooman hallinnosta jonkin verran demokraattisemman.

Rooman hallinnon entisen keskuksen senaatin olisin toki minäkin säilyttänyt jossakin muodossa, jotta ukot eivät pääse mesoamaan.

Juniorista tuli tosiasiallisesti yksinvaltias voittonsa jälkeen, vaikka tasavallan ulkoiset puitteet hän säilyttikin propagandistisista syistä.

Roomalaiset olivat joka tapauksessa kyllästyneet jatkuviin sisällissotiin. Sen vuoksi, ja juniorin hallitsemien asevoimien pelon vuoksi, ja koska juniori osasi hyvin esittää vaatimatonta ja senaatin jäseniä kunnioittavaa, Rooman senaatti antoi hänen hallita. Tasavaltaan, latinaksi res publica, "julkinen asia", jossa oli kysymys siitä, että poliittinen valta on valtakunnassa monella eikä vain yhdellä, ei tämän jälkeen ollut enää paluuta.

Mutta jos vielä lopuksi lausuisin Herodeksesta sanasen. Hän oli suuri kusipää, mutta ei aikakauden hallitsijaksi mitenkään erityisen suuri kusipää. Tämä on ehkä luettava hänen ansiokseen, varsinkin kun muistamme hänen vaimonsäilytysoperaationsa, josta olisi voinut vetää johtopäätöksiä, että mies oli muutenkin omituinen.

Pienlentokoneeni vikuroi

Tässä X-Plane 12 -lentosimulaattoria käyttäen parina useanakin päivänä olen lennellyt Australian pohjoisosissa vielä tänä päivänäkin vakiolentokoneenani toimivalla Beechcraft Baron 58:lla. Kerron konetyypistä jotain vaihteeksi: kyseessä on nokkapyörällä, sisäänvedettävillä laskutelineillä ja kahdella potkuriturbiinimoottorilla varustettu pienikokoinen lentokone. Sen siivet ovat alatasoiset. Koneella pääsee huomattavasti nopeampaa kuin ylätasoisella yhdellä potkuriturbiinimoottorilla ja kiinteillä laskutelineellä varustetulla Cessna 172:lla.

Cessna 172 sattuu kuitenkin olemaan lentokone, jolla itse opin aikoinaan eli vuonna 2020 lentämään. Tai siis lentosimulaattorilla opin.

Ja sitten itse lentotarinaan, jonka voi sanoa olevan tavanomaista kauheampi:

Olin lähtenyt Australian Pohjoisterritoriossa syvemmällä sisämaassa sijaitsevalta Hodgson Downsin lentoasemalta lentämään jonnekin luoteen suuntaan.

Välillä kävin jollain sotilaslentokentällä, muistaakseni.

Lopulta päädyin Darwinin kansainväliselle lentokentälle. Darwin sattuu olemaan paitsi Pohjoisterritorion pääkaupunki niin myös territorion asukasluvultaan suurin kaupunki.

Joulupäivänä eli 25. joulukuuta vuonna 1974 Darwiniin oli kuulemma osunut yksi maan historian pahimmista pyörremyrskyistä, nimeltään Tracy. Jopa laivoja upposi tuolloin kaupungin satamassa. Kaupungin jälleenrakennuksen tarve tuhon jälkeen aiheutti sen, että tätä nykyä Darwinin voi sanoa olevan yksi Australian moderneimmista kaupungeista.

Lisäksi kaupungin voi sanoa saaneensa nimensä todelliselta julkkikselta, nimittäin englantilaiselta luonnontutkijalta Charles Darwinilta (1809-1882 jJs), joka löysi aikoinaan pitäviä perusteita sille väitteelle, että nykyinen elämä Maapallolla on pitkäaikaisen biologisen evoluution tulosta. Karkeasti ottaen biologiatieteen evoluutioteorian mukaan tärkeimmät vaikuttavat tekijät evoluutiossa ovat perimäaineksessa tapahtuvat muutokset ja luonnonvalinta. Jälkimmäisessä on kyse siitä, että kun eliöissä on erilaisia ominaisuuksia, jotka jossain määrin ovat perinnöllisiä, niin nämä perinnölliset ominaisuudet vaikuttavat siihen, missä määrin eliö on kykeneväinen elämään elinympäristössään, ja siitä, että kulloiseenkin elinympäristöön sopeutuvimmat yksilöt ja lajit pärjäävät paremmin, jolloin niiden sisältämä perimä valtaa alaa eliöstössä.

Darwinin yhden Lajien synty -kirjansa (1. painos oli julkaistu vuonna 1959) painoksen esipuheessa mainitsema iskevä ilmaisu "Survival of the fittest" tarkoittaa sopivimpien eloonjäämistä, ei suinkaan vahvimpien.

Charles Darwin, evoluutioteorian alkuunpanija, ei toki tiennyt, millä mekanismilla perinnöllisyys toimii, ja hän käsittääkseni esitti myöskin sittemmin epätodeksi tieteen piirissä todetun väittämän, että eliöyksilön hankitut ominaisuudet voisivat periytyä. Hänen esittämänsä luonnonvalinta joka tapauksessa on todettu olemassaolevaksi mekanismiksi, ja tiedetään myös, että eliölajien yksilöissä on perinnöllistä vaihtelua, joka on se aineisto, josta luonnonvalinta seuloo jatkoon (ja jotkut poistoon).

Siteeraan teorian käsitettä käsittelevää Wikipedia-artikkelia:

Tieteellinen teoria on hyvin perusteltu selitys ilmiölle, joka on saavutettu käyttäen tieteellistä menetelmää ja on toistuvasti vahvistettu havaintojen ja kokeiden kautta. Kuten enimmät (ellei kaikki) tieteelliset tiedon muodot, tieteelliset teoriat ovat luonteeltaan induktiivisia ja pyrkivät olemaan ennustavia ja selittäviä.

Lausun seuraavaksi biologiatieteen evoluutioteoriaan liittyvän tautologian:

Se joka tuottaa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä muita enemmän, tuottaa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä muita enemmän.

Siinä ei ole armoa eikä erotusta eliöiden välillä. Tämän olen mukaillut Mika Waltarin historiallisen romaanin Sinuhe egyptiläinen (julkaistu vuonna 1945) lausumasta.

Anteeksi ylimääräinen lässytys. Palaan nyt asiaan.

Darwinista läksin posottamaan etelälounaaseen, ja lopulta päädyin varmaankin sisämaassa sijaitsevalle Kununurran lentoasemalle.

Myöhemmin lähdin, kun Australiassa oli vielä musta yö, jatkamaan matkaa.

Matka oli pitkä sinne, minne olin menossa.

Laskeuduin hyvän ajan kuluttua jollekin pienemmälle välikentälle, jolta jatkoin välittömästi matkaa, vaikka yö oli pimeä. Koska tuntui siltä. Koska olen sen arvoinen!

Mutta jo suhteellisen alkumatkasta, kun olin vasta jonkin aikaa aikaisemmin päässyt tavoitelentokorkeuteeni, joka oli 7000 jalkaa, koneeni autopilotti rupesi ryppyilemään. Koneeni pudotti korkeutta ja kadotti suuntansa.

Lisäksi jostain syystä lentokoneeni toisiotutkavastain eli "transponderi" piipitti hulluna.

Sain koneeni lopulta hallintaani. Ja kävi ilmi, että autopilotti oli alkanut toimia jälleen normaalisti. Päätin jatkaa lentoa hiukan alle kuuden ja puolen tuhannen jalan korkeudessa, jolle koneeni oli ehtinyt vajota "piruetteja" tehdessään.

Matka oli edelleen pitkä, ja suuren osan siitä lensin alkumatkasta pilvien seassa.

Joutui luottamaan erityisen paljon mittareihin. Varsinkin pilvien seassa lentäessä tähtiä ei välttämättä näkynyt ollenkaan. Taivaanranta oli näkymätön. Maan yllä lentäessä siellä täällä näkyi kyllä valopilkkuja alapuolella. Lähes yksinomaan kyllä lentelin maan yläpuolella.

Mutta lensin varmuuden vuoksi sivussa ylänköalueista, kun kerran niin saattoi tällä matkalla tehdä. Maanläheisyysvaroittimen puute oli lentokoneessani huutava.

Kun matkaa seuraavalle kohdekentälle, jonka varustuksiin kuuluu VHF-monisuuntamajakka eli VOR, oli matkaa enää noin sadan kilometrin verran, lentokoneeni alkoi jälleen temppuilla. Mutta tällä kertaa en saanut sitä enää kokonaan aisoihin.

Autopilotti ei totellut suuntamääräystä eikä se myöskään ottanut myöhemminkään kiinni kohdelentoaseman majakasta.

Pistin varmuuden vuoksi päälle jäätämisenestot, vaikka ulkolämpötila vaikuttikin turvalliselta jäätämisen uhan suhteen.

Lensin tuskastuttavan pitkältä tuntuvan loppumatkan manuaalisesti. Se tuntui ylipitkältä myös siitä syystä, että koneellani oli nyt jostain syystä jatkuvainen taipumus kallistua oikealle kyljelle.

Jouduin kaiken aikaa aktiivisesti ohjaamaan tämän vuoksi lentokonettani. Onneksi sentään autopilotti ymmärsi vielä totella korkeudenpysytystä.

Lähempänä kohdekenttää jokin meni jälleen vikaan. Koneeni vikuroi lisää, ja nousin lopuksi koneellani noin 1750 jalan korkeudesta suosiolla johonkin noin 2400 jalan korkeuteen, jotta näkisin paremmin, missä menen.

Ja uudestaan suunta sitten vain.

Alle kymmenen kilometrin päässä kentästä aloitin vasta loppulaskeutumisen.

Ennen sitä olin pudottanut nopeutta. Vielä lähemmäksi päästyäni päästin laskutelineet ulos. Odotin vielä jonkin aikaa, ja sitten pistin laskusiivekkeet laskuasentoon.

Välillä taisin käyttää sivuluisuakin pikkaisen hyväkseni. Sivuluisu tapahtuu siten, että kääntää sauvaa yhtään suuntaan ja sitten polkaisee vastakkaisen puolen sivuperäsinpoljinta. Tällainen toiminta saa lentokoneen jossain määrin lentämään kylki edellä. Kätevä keino, jos pitää laskeutua pienelle alueelle, tai jos pitää nopeasti pudottaa korkeutta.

Itse käytin sitä nyt, jotta pysyisin ylipäätään suunnassa.

Lihakseni tuntuivat olevan muuskana, kun sain lopulta lentokoneeni pyörät koskettamaan kiitotien pintaa. Loppuosa laskeutumisesta oli sentään tuntunut melko helpolta kaikesta huolimatta. Ei mikään yllättävä tuulenpuuska iskenyt. Tai tuuliväänne.

Potkurien lapakulmat vain jarrutusasentoon, ja kun oli vielä pikkaisen ehtinyt sitten nopeus pudota, pistin pyörät myös jarrutukselle.

Laskeutuminen oli ihanan onnistunut.

Kun koneeni oli pysähtynyt, tarkistin hallintalaitteet, mittarit ja sivuperäsin- ja siiveketrimmien asennot. Kaikki vaikutti normaalilta. Ulkonäkymästä katsoin, että ohjainpinnat toimivat normaalisti.

Kylläpä oli kummallista!