Kärnä: Lancasterilla, Spitfirellä ja P-47 Thunderboltilla Honolulusta

Olen viime päivinä lennellyt yhdellä sun toisella koneella. Kyse on ollut ennen kaikkea kokeiluista, enkä ole katsonut sopivaksi kirjoitella niistä mitään kertomuksia.

Illalla olin näyttänyt käymään tulleelle wanhalle toverilleni Lasselle, kuinka toisen maailmansodan aikaisella nelimoottorisella pommikoneella | Avro Lancasterilla lennetään. Tietenkin hän sai samalla tarkastella uutta hienoa neljälle moottorille käyvää kaasuvipuhärpäkettäni.

Koska minulla on taipumusta koelentäjän ammattiin, onnistuin lennossani hyvin, vaikka en ollut koskaan aikaisemmin lentänyt konetyypillä. Kun piti näyttää toiselle omaa osaamista, niin silloin tietenkin teki parhaansa.

Tein vain lyhyen lennon, koska oli muutakin esiteltävää simulaattorissa.

Lensin Havaijin Oahun saarella Honolulusta käsin. Oahu on lempilentopaikkojani, koska tunnen sen hyvin. Toki sen maisemat ovat myöskin varsin tunnistettavia.

Myöhemmin saman päivän aikana olen varsin poikkeuksellisesti lennellyt öiseen aikaan. Piti laittaa pöytätietokoneen äänenvoimakkuus tietysti pienemmälle sitten, mikä ikävä kyllä kuluttaa immersiota. X-Plane 11 -lentosimulaattoria käytin.

Lensin toisen maailmansodan aikaisella ikonisella hävittäjälentokoneella, yksimoottorisella Supermarine Spitfirellä, tyyppiä Mk IX.

Spitfire saattoi mallista riippuen olla vähän erinäköinen, mutta ne koneen versiot, joissa on kuplakuomu sekä täyselliptiset siivet ovat varsin kauniita. Likimain kaikki ihmiset ovat samaa mieltä asiasta, luultavasti.

Spitfire on maakäsiteltävyydeltään kauheahko. Sen laskutelineiden renkaiden "raideväli" on kapea, joten kone on siksi kiikkerä, ja koska siinä ei ole nokkapyörää vaan kannuspyörä, sen ohjaamosta on vaikea nähdä eteensä silloin, kun kannuspyörä on maassa. Koneen perä myöskin keikkuu helposti, kun lähtökiihdytyksessä nopeus kasvaa tarpeeksi. Sen kanssa pitää olla varovainen.

Äsken joka tapauksessa lensin sillä. Taaskin Oahulla.

En tehnyt pitkää lentoa, vaan melko pian laskeuduin lentokentälle. Tarkoitukseni olikin yrittää tehdä mallilasku, mutta se ei täysin onnistunut. Koska olin varovainen ja lensin kieli keskellä suuta, niin pyörät toki koskettivat maata melko lailla oikealla tavalla, mutta sitten homma meni vähän kiikkeräksi. Ei sentään mennyt kone ympäri eikä mitään rikkoutunut. Spitfireni pysähtyi lopulta kiitotien pientareen puolella. Oli sentään vielä asfaltilla eikä ollut ajautunut nurmikolle asti.

Ilmassa Spitfire on kyllä mukava käsiteltävä. Myöskin sen mittarit näkyvät varsin hyvin simulaattorissa.

Seuraavaksi päätin jatkaa lentelyä samassa paikassa Republic P-47 Thunderboltilla, D-malli kyseessä. Kyseessä on myöskin toisen maailmansodan aikainen hävittäjälentokone, joka kunnostautui erityisesti maataistelukoneena. Nykyään puhuttaisiin rynnäkkökoneesta.

Thunderboltia oli vaikea saada ammuttua alas sen vuoksi, että se oli hyvin panssaroitu strategisista kohdista.

Tämäkin on kannuspyöräinen kone. Toisen maailmansodan aikana nokkapyöräiset lentokoneet olivat poikkeus, eivät sääntö.

X-Plane 11:n Thunderboltin ohjaamo on sikäli pettymys, että sen mittaristo näkyy huonosti, jos tarkoitus on vielä nähdä uloskin lentokoneesta. Ja kun zoomia ulos ei saa sen enempää kuin saa. Pahus!

Näkyvät kello, nopeusmittari, kompassi, keinohorisontti ja kierroslukumittari, mutta ei esim. korkeusmittari.

Mutta piti sillä nyt kuitenkin lentää, kun kerran tämän koneen olin valinnut varta vasten.

Päätin tehdä samanlaisen kierroksen kuin edellisellä lennolla.

Koneen moottorin aiheuttama vääntämomentti ei ollut yhä suuri kuin oli ollut Spitfirellä. Voi johtua ihan koneen painosta.

Lähtökiihdytys tuntui mukiinmenevältä.

Kone nousi mukavasti ylös. Huomasin sitten, että X-Plane 11:ssä pystyy näkymää hilaamaan alas- ja ylöspäin nuolinappäimillä. Tämäpä hieno ominaisuus!

Ilmeisesti laskeuduin liian jyrkästi kenttään, sillä kone pompahti takaisin ilmaan. Päätin tehdä ylösvedon. Koneen moottorin ääni ei kuitenkaan enää kuulunut.

Päätin kaartaa sitten heti takaisin lentokentälle. Juuri ennen kentällä pääsyä päättelin, että moottori on varmaankin sammunut. Teho ei nimittäin lisääntynyt väännettyäni kaasua isommalle. Putosin mereen.

Ilmeisesti koneen potkuri oli vain pyörinyt ilmavirran mukana. Jostain olisi varmaan saanut potkurinlavat säädettyä vähemmän jarruttaviksi. Pitää varmaan myöhemmin opetella tämänkin säätäminen.

Päätin lopettaa lentämisen sitten tähän.

Tom Kärnä
tämän blogin omistaja

Kärnä: Epäammattimaista lentämistä minulta

Siunatkaa, minua isä. Edellisestä lennostani on viikko.

Oikeasti en ole katolinen.

Asensin ensitöikseni tänään X-Plane 11 -lentosimulaattoriini joukon ylimääräisiä lentokoneita. Niitä saa imutettua pelin harrastajayhteisön sivuilta.

Lopulta käynnistin sitten pitkästä aikaa simulaattorin.

Valitsin koneekseni Bell Airacobra P-39:n, joka on toisen maailmansodan aikainen yhdysvaltalaista tuotantoa oleva yksimoottorinen hävittäjälentokone. Pidän tästä koneesta siksi, että toisin kuin eräissä sitä paljon ikonisemmissa ajan sotalentokoneissa siinä on nokkapyörä, jonka ansiosta lentäjä näkee koneella kiitoradalla ajaessaan eteensä kunnolla.

Airacobrassa moottori sijaitsikin rungossa lentäjän takana.

Koneen ainoa selvä vika on se, että siinä poistutaan koneesta oven kautta. Tämä aiheutti sodan aikana jonkin verran kuolemia, koska aina silloin tällöin lentäjän jouduttua poistumaan koneestaan kesken tehtävän koneen peräsin saattoi iskeytyä häneen. Neuvostoliitossa käytettiin myös konetyyppiä, ja siellä lentäjiä ohjeistettiinkin sitten laskeutumaan aina kun mahdollista koneella, koska pelastautuminen siitä laskuvarjolla oli vaarallista.

Päätin jatkaa lentämistä Havaijiin kuuluvalla Oahun saarella, joka kuuluu lempialueisiini. Lähtökenttä oli Honolulussa.

Säädin korkeusperäsintrimmiä sopivaksi. Tosin en tiedä, että vaikuttiko se mitään, koska alun jälkeen en koskenut siihen enää ollenkaan.

Seisontajarrut pois päältä, ja säädin koneen ainoan moottorin kaasun täysille. Tarkastelin nopeusmittarin lukemaa ja lopulta vedin sauvasta kevyesti itseeni päin. En vetänyt konetta jyrkkään nousuun.

Kyseessä on minulle uusi konetyyppi, enkä yrittänytkään opetella koneen lento-ominaisuuksia kovin perusteellisesti lentäessäni ensimmäistä kertaa sillä.

Huomasin välillä alentaneeni moottorin tehoja vähän liikaa. Pistin niitä kovemmalle, ja pääsin ilmassa sitten sopivaan asemaan, josta näki kunnolla alapuolelleen.

Suuntasin Honolulusta sivussa olevalle läheiselle lentokentälle, jolle laskeuduin kätevästi ja hyvin.

Seuraavat kaksi lentoa tein myöskin Honolulusta käsin.

Seuraavalle lennolle valitsin koneekseni kolmimoottorisen suurehkon suihkukoneen DC-10:n, vaikka konetyypillä ei kukaan ole lentänyt aikoihin. Isälleni, joka oli ollut nk. lentävä mekaanikko Finnairilla, se oli kuitenkin ollut tuttu kone, joten lennän koneella henkilökohtaisista syistä.

Kone käyttäytyi lähtökiihdytyksessä ja nousuunlähdössä hyvin. Jatkossa jouduin säätämään runsaasti korkeusperäsintrimmiä. Päätin säädellä moottorien tehoakin.

Ennen kuin pääsin laskeutumaan yhtään minnekään, niin DC-10:ni päätti kääntää nokkansa sen verran lujaa ylöspäin, että ilmeisesti veri pakeni päästäni moottoreiden pauhatessa riittävän lujalla. Näkökenttä hämärtyi ja lopulta pimeni. En nähnyt lopulta mitään. Päätin keskeyttää tehtävän ennen virtuaalista kuolemaani.

Ehkä tehon vähentäminen olisi auttanut kyllä näkemistä.

Kolmatta lentoani varten valitsin kaksimoottorisen ja hitaan potkuriturbiinilentokone Kaksois-Saukon, joka kuuluu lempikoneisiini.

Säädin ennen lähtökiihdytystä taas korkeusperäsintrimmin sopivaksi. Lähtökiito ja nousu olivat normaaleja.

Sitten huomasin, etten ollut tainnut olla tänä iltana täysissä sielun voimissa. Olin unohtanut kokonaan laskusiivekkeiden käytön. Ne olivat kaikilla lennoillani tänään olleet jonkin verran ulkona.

Tuli tunne, että muistini on temppuillut ennenkin, kun on kyse ollut laskusiivekkeistä.

Huomasin myös, että kone pyrki kääntymään oikealle moottorien ollessa säädetty samalle teholle. Säädin tehot sitten sellaisiksi, että koneen oikea moottori antoi pikkaisen enemmän tehoa kuin vasen. Kone kulki nyt suoraan.

Käänsin koneen kiitorataa kohti. Aloitin laskeutumisen. Tarkkailin nopeusmittaria. Olin laittanut laskusiivekkeet täysin ulos, mikä oli ehkä liioittelua.

Mutta onnistuin laskeutumisessa erinomaisesti. Pyörien kosketettua kiitoradan pintaa säädin kaasuvivuista moottorit tyhjäkäynnille ja sen jälkeen säädin potkureiden lapakulmat jarruttaviksi. Pistin myös jarrut päälle. Kone pysähtyi erittäin lyhyellä matkalla. Tällä konetyypillä ehkä kannattaisi minun joskus kokeilla Alankomaitten Länsi-Intiassa laskeutumista Saban saaren lentokentälle. Voin sanoa kokemuksesta, että se on varsin pirullinen.

PS. Sain juuri tietää, että Saba ei kuulu enää hallinnollisesti Alankomaitten Antilleihin. Viime Jeesuksen vuoden 2023 lokakuussa Sabasta, Bonairesta ja Sint Eustatiuksesta oli tullut erityiskuntia ja Sint Maartenista sekä Curaçaosta autonomisia alueita.

Tom Kärnä
tämän blogin omistaja