Allaolevan tekstin olin tainnut kirjoittaa ainakin päällisin puolin noin kuukausi sitten. Tänään olen muokannut siitä julkaisukelpoisen:
Päätin yhtäkkiä lentää vakiolentokoneellani Beechcraft Baron 58:lla Helsingistä Tallinnaan.
Tai, no, kun se kerran on vielä X-Plane 12 -lentosimulaattorissa olemassa lentokenttänä, päätin aloittaa lentoni Helsinki-Malmilta Helsinki-Vantaan sijaan. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."
Ensimmäinen toimenpiteeni kiitotien alkuun päästyäni oli kuitenkin itseni lihottaminen 66 kilosta 85 kiloon ja perämiehen ottaminen mukaan lentokoneeseen, vaikka ei se mitään osaakaan tehdä. Perämies painaa 75 kiloa. Hänen nimensä on Nemo. En tiedä, onko se etu- vai sukunimi.
Kummassakin polttoainetankissa oli 140 kiloa tavaraa sisällä. 45,4 kiloa rahtia mukana.
Ajattelin lentää suoraan etelän suuntaan, ja tuuli vaikutti puhaltavan takaa ja lievästi oikealta. Uskoin ajautuvani sopivaan paikkaan, jotta voisin lopuksi kääntyä oikealle eli länteen ja laskeutua Tallinnan lentokentälle.
Matka suoraan linnuntietä oli jonkin verran sataa kilometriä vähemmän, ja tosiasiassa yli sata kilometriä valitsemani reitin takia.
Klo 19.17 lähtö.
Ei kun peliohjaimeni ei ollutkaan kunnolla kiinni.
Uusi yritys.
Klo 19.22 uusi lähtö.
Se tapahtui kyllä myötätuuleen, mutta ei aina jaksa säätää. Kiitotien pituus riitti joka tapauksessa varsin hyvin.
Ilmaan päästyäni ja hieman jo korkeutta saatuani tein havainnon, että tuuleekin takavasemmalta. Muutin hieman kurssia idän suuntaan.
Nousin koneellani 3000 jalan korkeuteen. Matka oli oleva sen verran lyhyt, ja sitä paitsi en halunnut joutua jäätäviin olosuhteisiin. Ulkolämpötila näytti olevan vielä hiukan yli pakkaslukemien.
Onneksi matkan tylsä osuus oli suhteellisen lyhyt. Ikävä, ettei voinut jutella perämiehen kanssa, kun se on mykkä.
Ja perämies oli myöskin näkymätön. FlightGear-lentosimulaattorissa hän on ihan näkyvä, vaikkakin edelleen puhumaton ja tekemätön. Tylsiä tyyppejä, vaikka lienevät suorittaneet lentolupakirjan.
Ajattelin, että jos olisi ollut enemmän päivän valoisaa aikaa jäljellä, olisin voinut lennellä samalla reissulla myöskin Tallinnasta länsilounaassa sijaitsevalle Ämärin sotilaslentokentälle. Mieluiten näkisin vielä hiukan eteeni, kun palaan Suomeen.
Tallinnan kentällä on ainoastaan etäisyydenmittausmajakka.
Klo 19.38 lentokoneeni lensi jo maan yllä.
Enää pikkuisen aikaa lentoa. Ja sitten käännyin oikealle eli suoraan länteen, koska siellä kiitotie sijaitsee. Se on niin kiva.
Klo 19.39 aloitin käännökseni. Sen tehtyäni olin vain 15 kilometrin päässä kiitotiestä. Aloitin korkeuden pudottamisen.
Sumun takia näkyi huonosti.
Pienellä ylinopeudella tulin maahan. Kolahti, muttei räsähtänyt.
Pian huomasin, että olin unohtanut säätää maakosketuksen tapahduttuani moottorit tyhjäkäynnille ja sitten säätää potkurienlavat jarrutukselle.
Ilmankos moottoreista vasemmanpuoleinen eli moottori numero 1 meni särki.
Päätin yrittää uudestaan joskus myöhempänä ajankohtana. Esim. jonain toisena päivänä.
...Mietin, että ehkä pitäisi alkaa käyttää tarkistuslistoja.
Tosin maakosketuksen jälkeen semmoisia ei ehtisi käyttää. Varsinkaan, kun perämies on fiktiivinen. Kaksi lentäjää ohjaamossa mahdollistaa oikeissa lentokoneissa sen, että lentäjät voivat jakaa tehtävät keskenään ja myöskin valvoa toistensa tekemisiä. Jokainen voi tehdä virheitä. Lähestyessä kohdekenttää toinen heistä voi alkaa käydä läpi laskeutumisen tarkistuslistaa, ja kyllä käykin.
Ajattelin, että todennäköisesti minun kannattaisi jatkossa lentää lentosimulaattorilla vähintään kaksi kertaa viikossa. Satoi taikka paistoi. Vaikka temppelin esirippu repeäisi ylhäältä alas kahtia.
PS.:
Lentopäiväkirjojen teko on jäänyt vähäisemmälle, koska olin menettänyt oikeamielisyyteni erään asian takia. Tätä olisi voinut verrata siihen, kun teologisesti omaperäisten Vankilakirjeidensa vuoksi myöhemmin laajalti tunnetuksi tullut luterilainen saksalainen pastori Dietrich Bonhoeffer (1906-1945) oli joutunut Hitlerin aikana toteamaan, että hän joutuu vastoin kaikkea saksalaisluterilaista perinnettä vastustamaan valtiota. Luterilainen kirkkohan oli Saksanmaalla joutunut vuosisatojen ajan toimimaan ikään kuin valtion virastona.
Bonhoefferista on kuulemma tehty äskettäin elokuvakin. Mutta mielestäni se on huono, jos se keskittyy vain siihen, että pastori Bonhoeffer vastusti natseja, jättäen hänen oman teologisen muodostelmansa käsittelemättä. Jos joku ei sitä tunne, niin Bonhoefferin mielestä Saksa oli jo Hitlerin ja tämän Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen verisen yksinvallan aikana tosiasiallisesti uskonnoton maa. Hän perusteli tätä sillä, ettei uuspakanallisten natsien valtaannousu ollut aiheuttanut minkäänlaista kunnollista uskonnollista vastavaikutusta. Dietrich Bonhoeffer siis mietti sellaisia, että miten kristinusko voidaan esittää uskonnottomassa maailmassa. Yksi lyhyt esimerkkipätkä hänen kirjeestään – näin muistan siinä lukeneen – sanoo näin: "Meidän on elettävä niin kuin niiden, jotka selviävät elämästä ilman Jumalaa. Jumala, joka on meidän kanssamme, on Jumala, joka meidät hylkää." Natsit tappoivat Bonhoefferin Flossenburgin keskitysleirillä sopivasti juuri ennen sodan Euroopassa päättymistä. Oli tämä pastori ollut niin maan vaarallinen. Lisäksi voisin vielä mainita, että slovenialaisella uskonnottomalla filosofilla Slavoj Žižekillä (s. 1949) on ollut tuontapaisia ajatuksia myös.
