olin ryhtynyt pitkäaikaiseen hommaan X-Plane 12 -lentosimulaattorissa vakiolentokoneenani edelleenkin pysyvällä Beechcraft Baron 58 -lentokoneella.
olin lähtenyt lennoille Helsinki-Vantaalta. kävin Tallinnan lentokentällä ja jatkoin sielä matkaa lounaaseen ja länteen.
olin tainnut olla jossakin Alankomaitten tienoilla, kun rupesin lentämään välillä Etelä-Amerikan mantereella. aloitin tämän rupeaman Arubalta ja lähdin lentämään rannikkoa seuraillen vastapäivään mannerta.
olin tosin unohtanut merkitä muistiin, mille lentokentälle olin edellisellä kerralla laskeutunut Euroopassa.
niinpä arvoin uudeksi aloituspisteeksi Amsterdamin Schipholin lentokentän. lähdin sieltä posottamaan ilmoihin tänään.
jatkoin sieltä aina Englantiin asti. käväisin ensin välillä 2000 jalan korkeudesta katsastelemassa Doverin kallioita. ne näkyivät huonosti.
nousin välillä uudestaan 7000 jalan korkeuteen, koska seuraavaan kohteeseeni, joka oli Lontoon Cityn lentokenttä, oli vielä runsaasti matkaa.
satoi vettä ja oli jonkin verran sumuista, mutta se on kai melko normaalia tässä maailmankolkassa.
siellä käytyäni jatkoin matkaa jonnekin lännen suuntaan. tarkoitukseni oli tehdä päästä lopulta Irlantiin asti, mistä jatkaisin Yhdistyneen kuningaskunnan pääsaaren puolelle. ja sieltä olisin tekevä lopulta lennon Norjan kautta kotiin.
kuukausia aikaisemmin olin lentänyt Norjasta Dubliniin. nyt olin siis aikeissa käydä samantapaista reittiä mutta vastakkaiseen suuntaan.
en päässyt lähellekään Walesiä nyt lennollani ennen kuin tapahtui jotain kummallista. huomasin vain, että koneeni oli lähtenyt pikku syöksyyn hieman yli 7000 jalan korkeudesta.
moottori numero ykköstä koskeva sähköjärjestelmä oli mennyt epäkuntoon. mikä tuo nyt on, vasemmanpuoleinen magneeton valo, se paloi.
moottori silti vaikutti sillä hetkellä toimivan ongelmitta.
tämä oli myönteistä. autopilotti oli lähtenyt pois päältä. en saanut sitä uudelleen päälle. mittarilukemat vaikuttivat joka tapauksessa normaaleilta.
sain vakautettua koneeni.
oli jonkin verran vähemmän sellaista, mitä voisi kutsua rutiiniksi, tällä lennollani. autopilotitta oli jonkin verran vaikea pitää niin kurssia kuin korkeutta.
ja samalla piti tiirailla "elävää karttaa", kun yritti pitää koneen ilmassa ja suunnassa.
tällaisessa tilanteessa olisi suurta iloa perämiehestä ohjaamossa. voisi jakaa tehtäviä.
tein merkittävän havainnon, että kahdella pitkällä kiitotiellä varustettu lentokenttä, nimittäin Lontoon Heathrow'n, sijaitsi jonkin matkaa kaakkoon koneeni senhetkisestä asemasta.
käänsin koneeni posottamaan ensin suoraan etelään. samalla piti jo pudottaa korkeutta, koska sitä oli varmaankin enemmän kuin 5000 jalkaa kiitotien pinnasta ylöspäin.
koska autopilotti ei toiminut ollenkaan, rupesin pitkästä aikaa säätämään korkeusperäsimen trimmiä manuaalisesti. eli pyöritin jonkin verran kaasuvivustohärpäkkeessäni olevaa pyörää, jotta sain konetta hiukan enemmän nokkapainoiseksi.
ja lopulta vielä käännös vasemmalle, jotta pääsisin oikeaan asemaan rinnakkaisten kiitoteiden suhteen. nyt posotin suoraan itään. tai ainakin suurin piirtein. autopilotin menettäminen teki kaikesta vaikeaa.
kun kahdesta kiitotiestä saattoi valita toisen, loppulähestyminen oli hiukan helpompaa. ja sitä paitsi oli onni, että myöskin tuuli suurin piirtein edestä. en olisi ollut ollenkaan halukas tekemään ylimääräistä laskukierrosta päästäkseni turvaan kiitotielle.
pientä sumua ja alapilveä oli pienenä riesana aina välillä. onneksi sentään aurinko ei ollut vielä pitkälle laskeutunut. valoa oli sentään riittävästi.
lentokoneeni lensi hiukan holtittomasti tarkoittaen, että nokka nousi ja laski vähän väliä. yritin epätoivoisesti pitää menon vakaana.
olin lopulta valinnut laskeutumispaikakseni oikeanpuoleisen kiitotien 09R.
koneeni tehdessä matkaansa jossain määrin holtittomasti minä yritin säädella kovasti korkeuskallistusta ja moottoritehoja, jotta lopputulos olisi kelvollinen.
sain loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua laskettua koneeni kiitotien pintaan. se onnistui suurin piirtein kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. pienellä ylinopeudella tosin. ja sain vielä koneeni pysähtymään ennen kuin sille olisi aiheutunut mitään radikaalimpaa. renkaat saattoivat kulua kyllä.
tapahtunut sähkövika ärsytti tietenkin, mutta kyllä sitä oli tuntenut elävänsä, kun tilanne oli muuttunut vähemmän normaaliksi ja hallittavaksi...
ja kyllä sitä taas alkoi tehdä mieli ruveta opettelemaan isoa matkustajalentokonetta, tarkoitan Boeing 738-800:aa. se ei vikaantune yhtä herkästi kuin tällainen pienkone.
PS. olin jo päättänyt, että piste tekstikappaleitten alun merkkinä näyttää varsin tyhmältä. siksi menen tämän julkaistuani poistamaan ylimääräisiä pisteitä blogimerkinnöistäni tässä blogissa.
