viime viikolla jokusena päivänä olin pörrännyt vielä nykyäänkin vakiolentokoneenani toimivalla Beechcraft Baron 58:lla Uuden-Seelannin Pohjoissaaren yllä. rupeamiin sisältyi lentämistä pimeällä, häikäisyä aamuauringon ollessa matalalla ja laskeutumista naama vasten aurinkoa.
pörräilin yhä uudestaan lentokentältä toiselle.
ja lopulta sitten polttoaineensyöttö moottoriin numero kaksi lakkasi. ja samalla lakkasi toimimasta autopilotti, koska se ei kyennyt hallitsemaan tilannetta. jouduin raahautumaan hirvittävän pitkän ajan hirveän heikolla nopeudella edelliselle lähtökentälle. joka oli varsin pieni.
koska vain vasen moottori antoi työntövoimaa, koneeni pyrki kaiken aikaa kallistumaan oikealle. koneeni toimi erittäin kiikkerästi vielä ymmärrettävistä syistä.
koska jouduin lentämään vajailla moottoreilla, koneeni ilmanopeus oli varsin pientä. usein lensin lähellä sakkausnopeutta.
mutta laskeutumiseni melkein onnistui. se jäi lievästi lyhyeksi sekä lievästi oikealle kiitotien linjasta.
kunnon tulipalo siitä ainakin syntyi.
jälkikäteen tuli mieleen, että minun olisi pitänyt säätää siivekkeiden asentoa trimmipyörällä. mutta koneen ollessa jatkuvasti taipuvainen kallistumaan voimakkaasti oikealle, trimmipyörän puoleen kääntyminen samalla kun olisi pitänyt lentää ja pysyä ilmassa, olisi ollut melko vaikeaa.
ja toiseksi, niin siiveke, kuin sivuperäsintrimmit pitäisi minun asetuksista säätää peliohjaimeni napukoille, jotta niiden käyttö olisi jatkossa sujuvaa ja lentämisen kannalta vaaratonta.
viimeisellä lentorupeamalla tarkoitukseni oli lentää saaren länsipuolta yöaikaan päästäkseni saaren etelärannikolla sijaitsevalle Wellingtonin lentokentälle.
mutta melko matkaanlähtöni jälkeen pääsin tekemään huomion, että minulla ei toiminut moottoritehojen säätö. moottorit olivat jumittuneet korkeille moottoritehoille. toisaalta onhan se parempi kuin se, että olisi juuttunut heikoille moottoritehoille. Joutui säätämään potkurinakselin pyörintänopeuden säätimillä tehoja pelkästään.
pudottautuminen alemmas oli näinollen tavanomaista hitaampaa. ja piti koko ajan tarkkailla nopeusmittaria, ettei menisi ylinopeudelle.
lopulta olin päässyt sopivaan asemaan Wellingtonin suhteen. lähestyin sitä normaaliin tapaan etelän suunnasta paitsi että olin ajoissa pudottautunut, hitaasti, selvästi alle normaalin lähestymiskorkeuteni, joka on noin 2000 jalkaa kiitotien pintaa korkeammalla.
näin saatoin sovittaa laskeutumisnopeuteni enemmän sopivaksi.
nopeus oli silti hieman liian suuri, kun rupesin pikku hiljaa hilaamaan laskusiivekkeitä oikeille kulmille. laskusiivekkeissä on se hyvä puoli, että ne hidastavat konetta.
mutta intoni päästä lopulta laskuun vei voiton varovaisuudesta, jossain määrin. jonkin ajan kuluttua nimittäin X-Plane 12 kätevästi antoi ilmoituksen: flap over-speed. laskusiivekkeet avautuivat liian nopeasti, ja jätin niiden säätämisen siihen, koska oli vaarana, että rakenteet vaurioituisivat, jos jatkaisin niiden kanssa.
sain mahdollisimman varovaisesti laskettua koneen pyörät kiitotien pintaan. mutta taisin tehdä siinä sen virheen, että koetin ruveta säätämään potkurien lapakulmia jarrutukselle. olisi pitänyt vain lyödä moottorit pois päältä ja luottaa siihen, että pelkästään pyöräjarruilla koneeni tulisi pysähtymään ajoissa ennen kiitotien toisen pään saavuttamista.
koneeni rupesi siinä hieman hoipertelemaan. olinhan tullut pienellä ylinopeudella pintaan. löin pyöräjarrut päälle, mutta koneeni syöksyi pian kiitotien reunan yli nurmikolle. olin varma, että vähintään toinen moottoreista hajoaisi siinä rynkytyksessä.
mutta ei. kun vauhti oli lopulta hiljentynyt nollaan, niin molemmat moottorit kävivät vielä. mutta luulisi, että naarmuja ja kolhuja koneeni joka tapauksessa oli saanut kärsiä tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti