X-Plane 12 -simulaattorissa olin aika monena lentopäivänä viime aikoina lentänyt vastapäivään Etelä-Amerikan mannerta ympäri. viime aikoina olin lentänyt Brasilian alueella, käyttäen vakiolentokonettani Beechcraft Baron 58:aa. kuten hyvin tiedämme, niin kyseessä on alueeltaankin tavattoman suurikokoinen maa.
tänään lensin useamman etapin kautta mutta välillä tankkaamatta pensaa. pensatankit tapaan pitää piripintaan asti tankattuna aina kun aloitan lentorupeamani.
pitkällisen rupeaman yhdessä vaiheessa olin alkanut epäillä sellaista, että olisin väsymyksen takia näppäillyt vääriä autopilotin namiskoita. lentokoneeni oli piirtänyt taivaalle omituisia kuvioita.
mutta se epäily haihtui kuitenkin jo suhteellisen pian.
kun oli jo toisen kerran autopilotin ilmaisimissa näkynyt ihan vääriä toimintoja käytössä, ja kun sitten huomasin, ettei lentokoneeni oikein kunnolla totellut, jouduin ensin ottamaan sen hallintaani. se kesti jonkin aikaa saavuttaa.
autopilotti ei enää totellut asettamaani suuntaötökkää suuntamittarissa. se ei totellut myöskään suunnattua majakkaa.
taistelin koneeni takaisin jonnekin yli 7000 jalan korkeuteen. tuntui kuin olisin pelannut jonkinlaista neliulotteista shakkia.
pian huomasin, että kunhan pidän suunnan riittävän vakaana, niin autopilotti tottelee korkeuden pysytystä.
mutta autopilotti ei enää osannut hallita sivuperäsintä. se minun täytyi nyt ottaa hallintaani manuaalisesti eli ohjaussauvalla (oikeassa lentokoneessa käytettäisiin tähän sivuperäsinpolkimia) sitä tarpeen vaatiessa kiertämällä. huomasin seuraavaksi myös, että siivekkeet tottelevat varsin laiskasti.
näissä ohjainpinnoissa tai niiden hallintajärjestelmissä oli ilmiselvästi jotain vikaa.
olin huomannut, että lähimmälle kunnolliselle lentoasemalle oli matkaa vielä jotain 75 kilometrin verran. kyseessä oli se lentokenttä, jolle olin lentämässäkin.
pistin varmuuden vuoksi päälle jäänestoja, vaikka niissä korkeuksissa, missä olin lentänyt, ei ollut vielä ihan pakkasta.
minun tarvitsi näin aluksi vain pitää huoli suunnasta, kun vertikaalinen suunta oli ja pysyi autopilotin hellässä huomassa. korkeutena pysyi se, mitä olin autopilotissa asettanut. ohjaussauvan kanssa joutui välillä säätämään. koneella oli taipumus kallistaa itsensä lopulta kumoon.
Brasiliassa oli jo ilta, ja aurinko oli menossa mailleen. valoisuus väheni vähenemistään.
kun kohdelentokenttä oli enää 20 meripeninkulman päässä, aloitin korkeuden pudottamisen.
normaalien sääntöjen mukaan minun olisi pitänyt laskeutua tälle lentokentälle kiitotien vastakkaiselta puolelta, mutta hätä ei lue lakia. normaalisti toki tällaisissa tilanteissa ollaan yhteydessä lennonjohtoon, kerrotaan sille tilanne ja pyydetään mahdollisuutta laskuun lähimpää kautta.
kävin hetken parin aikana lopuksi meren yllä, kunnes käänsin lopulta jonkin verran vasemmalle tähdätäkseni meren läheisyydessä olevan kiitotien keskilinjalle.
korkeuteni oli enää 2000 jalkaa ja hiukan päälle merenpinnasta.
loppulähestyminen oli turbulenttinen mutta ei sen vuoksi, että pyörteilyä olisi kovasti ollut, vaan siksi, että konetta ei oikeastaan voinut normaalisti kallistaa. oli mahdollista käyttää ainoastaan sivuperäsintä koneen suuntaamiseen.
koska autopilotin toiminta oli sellaista kuin oli, minun ei kannattanut "pyörteilyä" vähentääkseni napauttaa autopilotin yaw damper -napukkaa.
laskeutuminen onnistuneesti tuntui melkein toivottomalta tehtävälta, kun ei voinut kallistaa konetta kovin hyvin. hyvin epävakaata, hyvin epävakaata, oli loppulähestyminen. mutta kun renkaat olin saanut jotenkin kummasti istutettua lopulta kiitotien pintaan, niin se ei lähtenyt kuitenkaan käsistä. renkaat ulvahtivat kyllä, mutta mitään ikävämpää ei sattunut. sain hidastettua vauhdin ihan normaalisti.
lopulta koneeni pysähtyi. ehjänä ja minä onnellisena.
oli kyllä ollut hikiset oltavat.
ilmeisesti tällä konetyypillä on vaarallista lentää todella pitkiä aikoja yhteen menoon.
