Olikohan se niin, että olin kokeillut satunnaisia lentokenttiä X-Plane 12 -lentosimulaattorissa. Tarkoitan sitä, etten lentokentän nimen tai koodin perusteella osannut arvata, että missä päin maailmaa lentokenttä on.
Päädyin lopulta kuitenkin Kanadaan, lähemmäksi Kalliovuoria. Joltakin lentokentältä nousin ja lensin länteen Calgaryn lentokentälle, joka tunnetaan talviurheilulajeistaan. Lähellä Calgarya näytti vuoriston läheisyys aiheuttavan jonkin verran "ylimääräistä" tuulta. Minusta oli kiva nähdä, kuinka tuuli ja turbulenssi heiluttelivat vakiolentokonettani Beechcraft Baron 58:aa.
Onnistuin laskeutumaan kohdekentälle. Nousin sitten taas ilmaan ja palasin lähtökentälle.
Sain nyt päähäni alkaa tehdä matkaa idän suuntaan ja aina Torontoon saakka. En joka päivä lentänyt, mutta aina välillä kuitenkin jonkin etapin.
Kanadan puolelta oli vaikea aina löytää sopivia lentokenttiä, joten välillä turvauduin etelänaapurin kenttiin.
Kerran laskeuduttuani jo kiitotielle yritin palata takaisin kiitotien alkupäähän saadakseni kiitotietä alleni riittävän pitkän pätkän nousua varten. Mutta siinä lentokoneella rehvakasti rällätessäni toinen koneeni moottoreista hajosi. Tunsin itseni hölmöksi. Myöhemmin kuitenkin päätin, että lennän reitin joka tapauksessa loppuun.
Toisella kerralla hajotin moottorin ihan sen vuoksi, että olin laskeutunut liian jyrkästi ja siksi tullut pintaan liian suurella nopeudella. Hölmöydestä joutuu maksamaan.
Tai siis, jos oikealla lentokoneella olisi tällä tavoin toiminut, niin olisi lentoyhtiölle kyllä tullut maksettavaa, ja lentäjälle mahdollisesti potkut.
Torontoon oli kammottavan pitkä matka. Olin siis lähtenyt matkaan Albertan provinssista. Seuraava provinssi idässä oli Saskatchewan. Ja sitä seuraava oli Manitoba.
Lopulta tulin Isojen järvien, joiden maisemissa ojibwat ovat tavanneet asustella, luokse. Nyt oltiin jo alueeltaan suurikokoisen Ontarion provinssin alueella.
Yläjärven (Lake Superior) läntisehköllä rannalla sijaitsee Thunder Bay. Lähdin sen lentokentältä ylittämään jättimäistä järveä. Näkyvyys oli melko heikko matkan aikana.
Tähtäsin Sault Ste. Marie -kaupungin lentokentälle järven idän puoleisella rannalla. Samanniminen kaupunki on myös rajajoen toisella puolella, mutta pidin huolen siitä, että laskeutuisin Kanadan puolelle. Kanada on hyvä maa.
Olin lentänyt hyvän aikaa 5000 jalan korkeudessa, mutta pelkäsin lentäväni jäätävässä ilmakerroksessa. Siksi lopulta pudottauduin koneineni 2000 jalkaa alemmaksi. Lähin ranta oli kaukana reitiltäni, ja hieman pelotti.
Tälle etapille sattui aika kiva sattuma. Alapuolelle nimittäin ilmaantui lentotukialus. Eikö kukaan kerro niille, että ne on tarkoitettu merialueilla käytettäväksi!1!?!
Tuuliolosuhteet olivat myös vaikeahkoja. Koneeni oli melkein koko ajan järven yli lentäessään lentänyt kallistuneena vasemmalle.
Olin luullut Sault Ste. Marien kentällä olevan käytössä mittarilaskeutumisjärjestelmän, mutta simulaattorissa mainittiin vain visual flight rules. Eli mennään omin silmin.
Lensin lopussa syvälle maan ylle ja käänsin lopuksi oikealle päästäkseni suuntaan 220 astetta. Polttoainemittarin viisari oli päässyt melkein keltaiselle varoitusalueelle saakka. Sain laskeuduttua lopuksi ja jopa siinä kamalassa tuulessa varsin hyvin.
Ja seuraavaksi oli määrä lentää Huronjärven yli. Tankkasin tällä kertaa pensatankit ihan melko täysin täyteen. Tiukasti ottaen en oikeasti lähtenyt lentämään tankit täynnä, vaan olin laittanut niihin maksimimäärän polttoainetta. Siis juuri sen verran paljon, ettei koneen maksimipaino ylittynyt. Periaatteessahan rahdin ja matkustajat sekä perämiehen olisin voinut heivata lentokentälle ennen lähtöä, mutta en mä viitsinyt toimia niin.
Ikivireässä Hei me lennetään! -elokuvassa, joka on crazy-komedian klassikko, eräs ohjelman päähenkilöistä oli kerran lausunut: "Väärä viikko lopettaa liiman haistelu!" Nyt tuntui siltä, että oli väärä päivä lentää, sillä maailma vaikutti erittäin sumuiselta. Mitään en nähnyt, missään.
Yritin nousta pikaisesti pilvikerroksen yläpuolelle, mutta turbulenssi sun mikä muu aiheutti hirveitä ongelmia. Lähes menetin koneeni hallinnan.
Yritin seuraavaksi tehdä samaa ihan vain autopilotin avulla, ja oli tasaisempaa meno.
Koneeni nousi hitaasti mutta varmasti. Mutta pilvikerroksen paksuus vaikutti mittaamattomalta.
Pysäytin nousun suosiolla seitsemään ja puoleen tuhanteen jalkaan. Olin vieläkin ihan pilvessä.
Koska nyt jouduin lentelemään vesihöyryn seassa, niin pistin varmuuden vuoksi päälle kaikki jäänestohommelit.
Oli kuitenkin alkanut pilvipeitto lopulta hieman hajoilla yläpuolen osalta. Päätin lopulta laskeutua Wiartonin lentokentälle järven toisella puolella, sillä pensa ei mahdollisesti riittäisi Torontoon saakka.
Ennen Wiartoniin pääsemistä jotain näytti kovasti vihmovan silmille. 3000 jalan korkeuteen pudotettuani aloin vihdoin nähdä jotakin muutakin kuin vesihöyryä.
Olin laskeutumisen alussa ottanut automaattiohjauksen sekä korkeudenpysyttimen pois päältä. Olin kuitenkin sitten menettänyt korkeutta aivan liian paljon, joten jouduin vielä ennen laskuun menoa pistämään moottoritehot kymmeneksi sekunniksi melko täysille. Ja sitten taas tehoja pois. Koneeni pyörien osuessa kiitotien pintaan lensin jo melkein alinopeudella. Kone pysähtyi melko lyhyellä matkalla. Kiitotien pinnassa näkyi runsaasti lumiläikkiä.
Noin 165 kilometriä olisi tämän jälkeen vielä matkaa taitettavana Toronton Lester B. Pearsonin lentokentälle.
Katsoin ulkokuvaa simulaattorissa. Minusta näytti nyt siltä kuin ulkona sataisi lunta.
Rupesin sitten lentämään viimeistä etappia. Hernerokkasumu jatkui, ja jotenkin sitä toivoi, että kohdepäässä pilvisyys hieman rakoilisi. Sateli myös.
Olin kääntynyt kohti lentokenttää lopulta. Ja alkoi sitten näkyä jopa maisemia. Vaikkakin niitä vain vaivoin näki.
Matkalla kohti käännöskohtaa oli ilmennyt hiukan syöksyvirtauksia. Ne olivat pelottavia, mutta onneksi autopilotti hoiti homman. En tippunut.
Oli kyllä ikävää tähyillä paksun sumun läpi kiitoteitä. Mutta jotain kuitenkin näin, ja onnistuin laskeutumisessa!
Myöskin onneksi ILS-palvelu toimi.
Tuon lentojen rupeaman olin siis suorittanut usean päivän aikana.
Myöhemmin halusin käydä vielä wanhan tutun Havaijin Oahun maisemissa samalla lentokoneella.
Nousin ilmaan länsi-itä -suuntaiselta Honolulun päälentokentältä. Sitten käännyin jonkin verran vasemmalle ja otin korkeutta 3500 jalkaan saakka. Seuraavaksi lensin kahden vuorenhuipun välistä, minkä jälkeen oli seuraava kaheli laskeutuminen Kaneohe Bayn 40 asteen suuntaiselle kiitotielle.
Eli sitten vain moottorit tyhjäkäynnille, potkurikulmia pienemmälle ja korkeusperäsimen trimmistä lentokone kovasti nokkapainoiseksi.
Kiitotie oli kovin lähellä, kun välimatkaa mittasi horisontaalisesti. Kovin myöhään heräsin siihen, että piti myös laittaa laskutelineet ulos ja laskusiivekkeitäkin sopivaan kulmaan.
Kiitotie lähestyi nyt hirveää vauhtia. Eikä siinä kaikki. Molemmat moottorit sammuivat, koska olin säätänyt liikaa potkurikulmia. Säädin niiden asentoa nyt paremmaksi ja käynnistin huippunopean korkeuden vähentämisen ollessa kovasti kesken molemmat moottorit. Onneksi korkeutta vielä riitti sen verran.
Koska nopeutta oli vaakasuunnassa aivan liikaa, päätin pistää laskusiivekkeitten kulmat täysille. Toimenpiteen oli määrä lisätä ilmanvastusta, mikä hidastaisi lentokoneeni menoa.
Onnistuin laskemaan lentokoneeni kunnialla kiitotien pintaan mutta kammottavalla ylinopeudella. Veikkaan, että nopeutta oli kiitotielle koneeni iskiessäni jotain yli 125 solmun verran, kun sopivampi nopeus olisi ollut 85-100 solmua. Koneeni liirsi lopuksi nurmikolle, mutta siihen ei tullut mitään vaurioita, edes moottoreihin.
Olisin voinut toki laskeutua kiitotielle vastakkaisestakin suunnasta, mutta tottelin wanhaa viisautta vastatuuleen laskeutumisen järkevyydestä. Virtuaalisia matkustajia kyllä varmasti jännitti.
Myötätuuleen laskeutuminen olisi ollut luultavasti hieman turvallisempaa tässä tapauksessa.
Toinen parempi vaihtoehto olisi ollut se, että olisin lentänyt idän suunnasta lentokentän alueen muuhun saareen yhdistävän kannaksen yli, ja sen jälkeen kääntynyt suoraan oikealle koillisen suuntaan laskeutuakseni Kaneohe Bayn kiitotielle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti