Edelleen minulla on kyllä tarkoituksena opetella "vanhasta rakkaudestani" eli Cessna 172:sta tarpeellisia lisäjuttuja, mutta olen halunnut antaa itselleni, Honolululle ja Oahun saarelle sekä vakiolentokoneelleni Beechcraft Baron 58:lle todellisen mahdollisuuden. Vaikka Oahu on toisaalta varsin tuttu paikka minulle, niin toisaalta se on jossain määrin hankala paikka lentää ja laskeutua, varsinkin tällä konetyypillä.
Niinpä nousin Kalaeloan lentokentältä ilmaan ja suuntasin länteen, ei kun pikemminkin luoteeseen. Lentomatka oli puolipitkä. Päästyäni saaren lännenpuoleisimman pisteen tienoille käänsin koneeni oikealle laskeutuakseni suurin piirtein länsi-itä-suuntaiselle Dillinghamin lentokentän kiitotielle. Se on lännen suunnasta lähestyessä hieman hankala paikka, koska joutuu lentämään jyrkän maaston vieressä.
Onnistuin joka tapauksessa laskeutumaan menestyksellisesti. Piti laskeutumisessa vain varoa kalliota oikealla.
Nousin seuraavaksi taas ilmaan ja käänsin konettani oikealle suurin piirtein suuntaan 150 astetta. Hyvän aikaa lennettyäni käänsin lopulta konettani vasemmalle suurin piirtein suuntaan 40 astetta. Piti nyt vielä kerätä runsaasti korkeutta, jotta saisin ylitettyä vuoret päästäkseni niiden toisella puolella, vaikkakin hyvin lähellä niitä, sijaitsevalle Kaneohe Bayn lentokentälle.
Heti saatuani ylitettyä vuoret pudotin korkeutta melko suurella vauhdilla niinsanotusti.
Siinä oli vielä merenlahti välissä, ja suoraan rannasta lähti sitten kiitotie 04.
Laskeuduin niin lähelle merenpintaa kuin suinkin oli mahdollista menettämättä lentokonettani. Vesi näytti läheltä katsottuna oikein kauniilta.
Mutta laskeutumiseni onnistui taas. Noustuani jälleen ilmaan käänsin koneeni jyrkästi oikealle ja lensin käytöstä poistetun monimutkaisen näköisen lentokentän Bellows AFB:n ylitse.
Jatkoin lentoani jonnekin saaren itäisimmän pisteen luokse, jonka saavutettuani käänsin koneeni jyrkästi oikealle eli menemään länteen.
Tarkoitukseni oli laskeutua Daniel K. Inouyen kansainväliselle lentokentälle. Tämä on se lentokenttä, josta ennen wanhaan oli käytetty nimitystä Honolulun lentokenttä.
Lähestyin lentokenttää siis idästä tarkoituksenani laskeutua kiitotielle 26R. Loppuvaiheessa korkeutta täytyi pudottaa ja lujaa. Sen siitä saa, kun lentelee vuorien yli.
Pilvisyys kuitenkin peitti kohdekiitotien näkyvistä.
Olin ilmeisesti vääntänyt namiskoista moottoritehojen ohella myöskin potkurien lapakulmia varsin "pienelle", kun molemmat moottorit yhtäkkiä sammuivat. Pitää jatkossa muistaa, että potkurien lapakulmien liika sorkkiminen estää moottorien toiminnan.
Päättelin, että koska en kuitenkin ollut rikkonut niitä, saisin ne uudestaan käyntiin ennen maakosketusta. Autopilotti onneksi oli pitämässä suuntaa, joten sitten minä vain vääntelin nopeasti moottoriston magneettojen säätimiä, ja oi, katso: ne pärähtivät päälle kumpikin.
Olisin voinut siteerata John Finnemoren ikivihreää ja historiallisesti hieman epätarkkaa romaania Robin Hood, mutta siteeraankin Jope Ruonansuuta:
Kun moottori käyntiin tärähtää, niin sulake rasiassa kärähtää. Naapurinmummolla paskat housuun pärähtää.
Tässä vaiheessa näin jo kiitotienkin, mutta nyt oli liian myöhäistä enää yrittää laskeutua sille.
Otin suunnan hiukan vasemmalle päin kiitotien keskilinjasta. Muutaman kiitotienpituuden vielä lennettyäni käänsin koneeni oikean kautta 330 astetta tai jotain päästäkseni paluusuuntaan lentokentälle.
Nyt sitten tähtäsin kiitotielle 08L. Laskeutumiseni onnistui.
Yö oli lähestymässä simulaatiossa, mutta päätin lentää ennen sen koittamista vielä yhden pätkän päästäkseni eroon epävarmuuden tunteestani.
Nousin jälleen ilmaan ja käänsin koneeni vasemmalle. Tarkoitukseni oli siis lentää saaren ylätasangolla ja laskeutua siellä lopulta Wheelerin lentokentän pienelle kiitotielle 24.
Tuulen suunta oli vasemmalta oikealle, joten tiesin pääseväni oikeaan sijaintiin lentämällä suuntaan 330.
Tosin vuorenrinteiden sijainti kannatti tarkistaa aina välillä.
Lopulta käänsin koneeni vasemmalle. Pistin laskutelineet ensin ulos. Ja jonkin ajan kuluttua pistin laskusiivekkeet puoliasentoon.
Wheeler oli nyt todella lähellä. Moottorit olin laittanut tyhjäkäynnille. Korkeuden pudotus toisi ilmassa pysymiseen tarvittavan nopeuden.
Korkeuden menetys saattoi olla ainakin välillä lähellä 3000 jalkaa minuuttia kohden. Se on melko paljon tällaiselle koneelle. Mutta se kesti rakenteensa puolesta kuitenkin.
Hyvin lähelle kiitotietä päästyäni oikaisin koneeni suurin piirtein vaakalentoon.
Laskin pyörät kiitotien pintaan. ja vastoin pelkojani kaikk' meni hyvin. Kumpikaan moottoreista ei lakkauttanut itseään. Sitten vain potkurikulmat jarrutukselle ja nopeuden pudottua 80 solmuun pyöräjarrut päälle ("brakes regular effort")
Kehun itseäni nyt hieman. Minä eroan Hitleristä mm. siinä, että voin ottaa riskejä, koska tiedän hallitsevani ne. Hitler taas ei hallinnut riskejä mutta kuvitteli ensimmäisen maailmansodan korpraalin sotilaallisella kokemuksella hallitsevansa ne koulutettuja sotilasjohtajia paremmin. Wehrmachtin kenraaleilla oli varmaan "hauskaa" selvitellä sotilaallisia asioita hänen kanssaan Operaatio Barbarossan (1941-1945) aikana. Mitä huonompi sotilasjohtaja Hitleristä tuli, sitä enemmän hän halusi sotkeutua sotilasjohtamiseen. Eikä siinä hänen vuonna 1936 alkanut huumeidenkäyttönsä ainakaan auttanut.
Tom Kärnä
tämän blogin omistaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti