Tällä viikolla lentelin vakiolentokoneellani Beechcraft Baron 58:lla mm. Chicagossa. Nousin O'Haren lentokentältä ja lensin melko kauas länteen. Sitten käännyin takaisinpäin.
Niin, ja oli pimeää. Olen lukenut erään toisen maailmansodan aikaisen saksalaisen yöhävittäjälentäjän muistelmat, ja ne ovat ilmeisesti antaneet päähäni hiukan vaikutteita. Ja toiseksi, on hyvä opetella lentämään mahdollisimman hyvin myös pimeän aikaan.
Jostain syystä X-Plane-lentosimulaattorissa O'Haren kentän varustuksiin ei näyttänyt kuuluvan sen enempää mittarilaskeutumisjärjestelmää kuin tavallista radiomajakkaakaan. Mutta tämä on varmaankin vain simulaattorin ongelma.
Laskeuduin siis lopulta takaisin O'Haren lentokentälle ja menestyksellisesti.
Myöhemmin lentelin Yhdysvaltain Havaijin osavaltion Oahulla. Pimeään aikaan. Ja lisäksi sään olin pistänyt kurjahkoksi.
Haasteita. No kyllä. Mutta minulla alkaa perusosaaminen olla hallussa jo hieman.
Oahun vuoret aiheuttavat omat riskinsä.
Osa saaren kiitoteistä näkyi huonosti tai ei ollenkaan ilmasta käsin.
Ja jouduin valikoimaan lentokenttiä hieman tuulensuunnan ja sijainnin aiheuttamat ongelmat huomioon ottaen.
Noissa olosuhteissa en viitsinyt suin surminkaan yrittää laskeutua kiitotielle myötätuulessa.
Koko homma meni siis näin:
Ensin nousin ilmaan Kalaeloan lentokentän kiitotieltä 11. Laskeuduin sitten Daniel K. Inouyen kansainväliselle lentokentän eli wanhalle kunnon Honolulun lentokentän kiitotielle 8L. Nousin sitten taas ilmaan ja lensin idän suuntaan jättäen Honolulun kaupungin vasemmalle puolelleni.
Kiersin saaren itäisimmän pisteen ja sen jälkeen lähdin menemään saaren toiselta puolelta rannikkoa seuraten. Tähtäsin Kaneohen lentokentälle, mutta tuuliolosuhteista johtuen päätin lentää kannaksen yli pienelle lahdelle, joka erottaa kiitotien 04 saaren pääosasta.
Minulla oli aivan liikaa korkeutta mutta päästyäni kiitotien tasalle käännyin jyrkästi oikeaan kiitotien suuntaan ja aloin tiputtaa hurjaa vauhtia korkeutta. Laskutelineet ulkona ja laskusiivekkeitäkin olin laittanut. Moottoritehot pidin pitkään pienimmällä.
Tehtävä vaikutti melko vaikealta, mutta onnistuin pimeässä ja huonon sään vallitessa laskeutumaan Kaneohen kiitotielle 04. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."
Sitten nousin jälleen ylös ja jatkoin saaren rannikon seuraamista.
Saaren pohjoiskärjen luona käänsin koneeni lounaaseen. Tarpeeksi pitkään rannikkoa seurattuani käänsin koneeni suurin piirtein itä-länsisuuntaan, jotta voisin laskeutua Dillinghamin lentokentän kiitotielle 26.
Minä yritin, mutta en millään kyennyt silmilläni paikallistamaan kiitotietä. Lensin sitten vain sen yli.
Yksi vaihtoehto olisi ollut tämän jälkeen lentää ylätasangolle ja siellä sijaitsevalle Wheelerin lentokentälle. Mutta pimeys, vuoristomaisemat ja kannaltani huonot tuuliolosuhteet saivat minut luopumaan ajatuksesta.
Sen sijaan jatkoin edelleen saaren kiertämistä.
Pitkän ajan kuluttua laskeuduin Kalaeloan lentokentän kiitotielle 11. Tässä lähestymisessä oli merkittävää se, että tuskin kykenin näkemään kiitotietä. Se näkyi todella huonosti. Mutta onnistuin kuitenkin laskeutumaan.
Seuraavaksi nousin jälleen ilmaan ja laskeuduin Dan..., siis Honolulun kansainväliselle lentokentälle, kiitotielle 8R, joka on merenpuoleisin Honolulun lentokentän kiitoteistä.
Ja kaikki tämä rikkomatta lentokonetta!
...Oahu on maailman paras paikka lentää, koska siellä oppii lentämään...
Tom Kärnä
tämän blogin omistaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti