En ole vieläkään saanut ryhdyttyä aikaisemmin mainitsemaani GPS-navigointia koskevien muistiinpanojeni puhtaaksikirjoittamiseen. Joten tässä mennee vielä pitkään ennen kuin minulle on henkisesti mahdollista ryhtyä siirtymään koettelemaan suurikokoisen modernin matkustajalentokoneen asioita ja vipstaakeja.
Kerron tässä nyt kuitenkin jotain joistakin viime aikoina suorittamistani lennoista.
Aluksi täysin muistinvaraisesti. Illalla, kun oli vielä valoisaa, menin X-Plane 12 -lentosimulaattorissa Pohjois-Norjaan jollekin kentälle. Nousin vakiolentokoneellani Beechcraft Baron 58:lla ilmaan lentääkseni eräällä saarella sijaitsevalle lentokentälle.
En ollut noussut riittävän korkealle, koska jouduin väistämään vuorenhuippua alkumatkasta. Ja sitten ilmassa oleva runsas määrä vesihöyryä teki välillä maisemien katselun mahdottomaksi.
Lähestyminen kiitotielle oli täysin manuaalinen. Laskeutuminen onnistui rutiininomaisesti, koska sumu oli hälvennyt kätevästi saaristossa lentämiseni aikana.
Sitten lähdin taas syvemmälle Norjaan, kun siellä oli jokin lentokenttä myös. Simulaattorin "elävä kartta" auttoi minua nyt suuresti. Pujottelin kulkien vesialueiden yllä. Kuljin vuonon yläpuolella.
Lopulta oli taas aivan pelkkää sumuseinää ulkopuolella.
Olin myöskin tehnyt havainnon, että ulkosalla oli pientä pakkasta.
Koneeni nopeus oli jossain määrin vähentynyt. Käännyttyäni lentokentän suuntamajakan osoittamaan suuntaan koneeni alkoi käyttäytyä ikävästi. Autopilotti kytkeytyi pois päältä ja koneeni vajosi muutamassa hetkessä runsain mitoin menettäen samalla otetun suunnan.
Käänsin koneeni manuaalisesti oikeaan suuntaan. Autopilotti käyttäytyi edelleen huonosti, joten pistin moottoritehot täysille ja laitoin myös kaikki mahdolliset jäätämisenestot päälle.
Koneeni jatkoi korkeuden menettämistä tehon lisäämisestä huolimatta. Muutin nyt varmuuden vuoksi laskusiivekkeiden kulmia. Korkeus laski edelleen.
Ei olisi kannattanut yrittää enää millekään toiselle lentokentälle. Se olisi ollut liian vaarallista jopa tähän verrattuna.
Mutta, sitten, lopulta jää oli yhtäkkiä lähtenyt pinnoista tiehensä, ja koneeni oli täysin normaali.
Nyt saatoin jatkaa pilven sisällä lentämistä kohti halajamaani lentokenttää ja sen ainoaa kiitotietä isommin pelkäämättä. Ja ihan autopilotin avulla.
Vasta kun korkeus oli lähestyessäni kenttää laskenut jo varsin lähelle maanpintoja, pilvisyys repeili ja kykenin näkemään jotakin. Mäkisen maaston keskellä sojotti lyhyt kiitotie. Melko hankalassa paikassa oli se. Jouduin tai pääsin laskeutumaan ylämäkeen.
Laskeutuminen oli kova, sillä koneeni sekä horisontaalinen että vertikaalinen nopeus oli liian kova. Mutta minä ja koneeni selvisimme hengissä ja kunnossa.
Helpotus oli varsin suuri. Ja täytyy sanoa, että olin kyllä tyytyväinen itseeni.
Päätin suosiolla jättää lentämisen takaisin lähtökentälle tekemättä.
Toinen lento oli sellainen, että valitsin lentokenttälistalta summamutikassa jonkin lentokentän, jonka luona elettiin vielä valoisaa aikaa. Valitsemani kenttä sijaitsi Brasilian jossain syvimmässä viidakossa, ja kiitotie oli ruohopintainen, sekä melko lyhyt. Sen pituus riitti juuri ja juuri ilmaan pääsyyn.
Ajattelin, että järkevintä olisi lentää idän suuntaan löytääkseni São Paulon Congonhasin kansainvälisen lentoaseman.
Lennettyäni aluksi itäkoilliseen olin joutunut kohtaamaan tiheän pilvipeiton. Sitä riittikin sitten pitkälle.
Nousin aluksi todella korkealle, koska halusin lentää pilvien yläpuolella. Senkin vuoksi, että välillä sateli. Pelkäsin jäätämistä, vaikka lämpötila oli ilmassakin melko korkea.
Ensin oli pirun tylsää. Pelkkää valkoista alapuolella ja yläpuolella sinistä.
Tällä reitillä jouduin oikeasti selaamaan internetissä karttoja.
Sijaintini määrittämisessä käytin hyväkseni vesistöjä.
Lentoni määränpäähän kestivät yhteensä useita tunteja.
Piti tehdä välillä välilasku Londrinan kentälle ihan varmuuden vuoksi, tankatakseni siellä lisää polttoainetta.
Mitä luultavimmin alussa matkassa mukana ollut, vaikkakin runsaahko, polttoaineen määrä ei ihan olisi riittänyt perille saakka.
Olin vahingossa lentänyt liian korkealla lähestyessäni Londrinaa, joten jouduin tekemään ylimääräisen laskukierroksen ennen kuin saatoin laskeutua.
Pelkäsin, että Brasiliassa ehtisi koittaa illan hämärä ennen kuin pääsisin perille asti. Mutta niin ei käynyt.
Olin lähempänä loppupäätä pistänyt koneeni ohjautumaan kohti erästä idässä sijainnutta suuntamajakkaa. Sitten lähdin lentokoneen vessaan pitkälliselle käynnille.
Saapuessani lopulta takaisin ohjaamoon jouduin tekemään huomion, että koneeni oli jo ehtinyt lentää suuntamajakan ohi, ja oli menossa lähellä kohdekenttää jo omia teitään. Siinä oli sitten hirveästi pudotettava korkeutta nopeasti. Moottorit tyhjäkäynnille ja laskutelineet ulos. Siinähän se korkeus putosi. Niin, ja autopilotin säätimestä kallistin koneeni nokkaa hieman alaspäin.
Sekä vertikaalinen että horisontaalinen nopeus olivat jonkin verran liian suuria tullessani kiitotien pintaan, mutta mitään ikävämpää ei tapahtunut. Nyt olin lentoni lentänyt.
Turvallisempi vaihtoehto olisi ollut ylimääräisen laskeutumiskierroksen tekeminen, mutta taisin olla hiukan liian väsynyt. Pääasia on, ettei kyseessä ollut lento oikealla lentokoneella ja ettei mukana ollut oikeita matkustajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti