X-Plane 12 -lentosimulaattori käytössäni. Oahulla Honolulun luona kiitotieltä 04R nousu normaalisti ilmaan valoisana päivän ajankohtana "vakiolentokoneellani" eli Beechcraft Baron 58:lla. Täällä ei ole mitään nähtävää, hajaantukaa.
Sitten seurasi kääntyminen pohjoiseen sekä korkeuden runsas ottaminen.
Pysäytin kohoamisen lopulta 4000 jalkaan.
Ennen pitkää reunavuoriston yli päästyäni alkoi hitonmoinen korkeuden pudottaminen.
Autopilotin korkeusperäsintrimmistä nokkaa alaspäin. Moottoritehot pienemmälle ja potkurinlapojen kulma pienemmälle.
Kaneohe Bay lentokenttä sijaitsee lähes meren tasossa.
Annoin koneen vajota reilulla mutta silti kohtuullisella nopeudella.
Olin jo kaukana merellä asti ennen kuin pysäytin vajoamisen tuhanteen jalkaan.
Sitä ennen olin tehnyt jo käännöksen oikealle kohti lahtea, jonka kautta pääsisi laskeutumaan vastatuulessa kiitotielle.
Suunta oli aluksi noin 165 astetta.
Matka tuntui nyt pitkältä.
Pistin tehot täysille ja potkurinlavat tehollisimmalle muutaman hetken ajaksi, jotta matka sujuisi joutuisammin.
Pikkaisen aikaa lensin maan ylläkin.
Käänsin konetta yhä enemmän vasemmalle.
Laskeutuminen oli melkein itsemurhayrityksentyyppinen.
Tuhatkin jalkaa aivan kiitotien läheisyyteen asti oli lähestymisen lopulla aivan liian suuri korkeus. Matkaa kiitotielle oli kamalan vähän.
Pistin nyt suosiolla moottoritehot tyhjäkäynnille ja potkurinlavat mahdollisimman "kevyeen" asentoon.
Hetken ehdin jossain välissä jo miettiä laskeutumisen keskeyttämistä, mutta jatkoin sitten yritystä.
Olisi ollut huomattavan paljon turvallisempaa laskeutua Kaneoheen myötätuulessa. onneksi nyt oli sentään valoisa aika päivästä.
Sain joka tapauksessa koneeni pysähtymään kiitotiellä varsin nopeasti.
Jossain välissä tuon hienon vaikkakin hullun onnistumisen jälkeen yritin syöksykierteen aikaansaamista Oahulla. En onnistunut mutta lentokoneeni ei myöskään kärsinyt suurempia vaurioita. No, keinohorisontti rikkoutui, mutta sellaista se on elämä. Onneksi siis en ollut yrittänyt tuota pimeän aikaan.
Piti sitten käydä Ugandassakin:
Kakiran rupuisen lentoaseman ruohopäällysteinen kiitotie 02 hieman alle 4000 jalan korkeudessa. En nähnyt kiitotiestä mitään, koska aurinko oli jo vahvasti menossa mailleen.
Onnistuin kuitenkin lähtökiihdytyksen ajan jotenkin pysymään kulkukelpoisella väylällä ja lopuksi jopa nousemaan lentoon, mikä tapahtui jo kiitotien puolivälin jälkeen. Tarkastin asian simulaattorin "elävästä kartasta".
Käännyin hieman oikealle päin länsilounaaseen.
Annoin koneeni nousta 7000 jalan korkeuteen. Ulkona oli lämmin ilma. 20 astetta Celsiusta. Ainakaan ei tarvinnut pelätä jäätämistä.
90 kilometrin päässä ja noin 3800 jalan korkeudessa sijaitseva Entebben lentokenttä oli päämääräni.
Loppulähestymisen kiitotielle 17 suoritin pohjoisen suunnasta, koska vastatuuli.
Valitettavasti, koska jouduin puhumaan välillä kaverin kanssa puhelimessa, niin unohdin laittaa mittarilaskeutumisjärjestelmän (ILS) toimimaan ja siksi ajauduin erittäin paljon oikealle kiitotien keskilinjasta. Palasin sitten oikealle tielle manuaalisesti lentäen. Tästä näkee hyvin, kuinka tärkeää on rauhoittaa lentokoneen ohjaamo kaikelta ylimääräiseltä touhulta lennon kriittisimmillä hetkillä.
Oli siinä vaiheessa jo täysin pimeää. Siksi oli mahdotonta arvioida täsmällisen hyvin kiitotien pinnan läheisyyttä lentokoneesta, mutta laskeutuminen onnistui kuitenkin. Hieman kone mutkitteli kiitotiellä, mutta sain pidettyä sen hallinnassa.
En enää pelkää pimeää!
Ja myöhemmin sitten vielä Brasiliaan, hemmetti.
Helmuth Bangartem -nimiseltä olikohan se noin tuhannen jalan korkeudessa sijaitsevalta huonosti varustellulta lentokentältä Brasiliasta. Oli valoisa päivän aika.
Suuntasin noustuani ilmaan 135 kilometrin matkalle jonnekin koillisen suuntaan yli vuoriston. Kohteena oli hyvin varusteltu Lauro Carneiro de Loyolan lentokenttä, jonka kiitotie sijaitsee varsin matalalla, koska se sijaitsee hyvin lähellä merta.
Päätin lopulta korjata kurssiani saapumalla kentän luokse etelän suunnasta aluksi, vaikka tuulen suunnan vuoksi minun kannattaisi lopulta laskeutua pohjoisen suunnasta. Kiitotien suunta olisi siis 150 astetta.
Lopulta huomasin lentäväni pilvien päällä. Ja sen, että kannattaa ruveta pudottamaan korkeutta 6.500 jalan korkeudesta. Linnuntietä kohdekentälle oli vain 40 kilometrin verran matkaa.
Kytkin myös etäisyydenmittausjärjestelmän (DME) toimintaan.
Pilvet hajaantuivat ympäriltäni kuin lauma pelästyneitä enkeleitä. Hmmm, haisee palaneille höyhenille.
Päätin kääntää koneeni suurin piirtein pohjoisen suuntaan posottamaan, jotta voisin lopulta oikean kautta kääntyä laskeutumaan kiitotielle 15.
Tuuli näytti edelleen olevan suosiollinen tälle suunnitelmalleni.
Pysäytin vajoamisen 3000 jalan korkeuteen.
Lentokoneeni järjestelmä rupesi kohta päästämään piippiääntä, koska koneeni nopeus oli suhteettoman vähäinen ja autopilotti kuvitteli minun aikovan laskeutua, vaikka laskutelineet olivat vielä ylhäällä. Lisäsin moottoritehoja ja pistin potkurinlapoja parempaan eli tehokkaampaan kulmaan.
Välillä jouduin kuitenkin sitten pilveen.
Ohitin kohdelentokentän sen vasemmalta puolelta kymmenen kilometrin päästä.
Vasemmalla puolellani taas olivat vuoret.
Ja pilvet välillä häiritsivät pahasti näkyvyyttä. Ne pilvet, ne pilvet...
Huomasin olevani aivan liian korkealla. Aloitin pudottautumisen.
Laskutelineet piti myös pudottaa alas. Ja laskusiivekkeet laittaa oikeisiin kulmiin.
Jatkuvaa nopeusmittarin tarkkailua. En halunnut koneeni sakkaavan.
Pistin vähäksi aikaa laskusiivekkeet täysille kulmille, jotta voisin lentää hitaammin ja pudottaa samalla nopeutta.
Laskeutuminen onnistui, vaikkakin laskutelineet iskivät hiukan liian kovalla voimalla kiitotiehen.
Brasiliassa olisi muitakin mielenkiintoisia lennon kohteita. Päätin kuitenkin lentää 160 kilometrin päässä suurin piirtein etelässä sijaitsevalle modernille Hercílio Luzin lentokentälle, jonka kiitotie sijaitsee yhtä matalalla kuin kiitotie, jolla juuri olin.
Jätin lähtökiihdytyksessä vahingossa laskusiivekkeet nollille. Nousu onnistui kuitenkin siitä huolimatta, että metsän puut lähestyivät kovaa vauhtia.
4250 jalan korkeudessa pysäytin nousuni.
Kohdekenttä sallisi ILS-lähestymisen kiitotielle 14. Kiitoteitä olisi kaksi erisuuntaista ja toinen olisi tuota lyhyempi.
15 kilometrin päässä kohteesta seurasi hirvittävän nopea pudottautuminen 4000 jalan korkeudesta.
Olin nimittäin viilettänyt hirveän kaukana liukupolun yläpuolella, täytyy sanoa.
Lopuksi täytyi laittaa täysille kulmille vielä laskusiivekkeet, riittävä jotta korkeuden pudotus ajoissa onnistuisi.
Käytin vielä korkeusperäsintrimmiäkin tuon ohella. Nokkaa alaspäin, nokkaa alaspäin.
Vaikka tulin aika haipakkaa kiitotielle, niin onnistuin kuitenkin laskeutumaan pehmeästi vaikkakin lievällä ylinopeudella. Hieman vain kone yritti hoiperrella kiitotiellä.
Päivä oli sopivasti alkanut mennä mailleen Brasiliassa.
Myöhemmin lensin valoisaan aikaan vielä takaisin edellisen kentän ylle. Pilvisyys välillä hieman pelotti. Jatkoin siitä vielä hiukan vasemmalle päin kääntyen jatkaakseni vuoriston yli eräälle kentälle, jonka nimeä en nyt muista. Päästyäni vuoriston yli käännyin suurin piirtein pohjoisen suuntaan. Ajelin vuoriston länsipuolella pudottaen samalla runsaasti korkeutta.
Kaikki meni hyvin. Suora laskeutuminen kiitotielle piti vain tehdä. Rutiinia.
Mutta satuin juttelemaan yhden kaverini kanssa samalla Discord-palvelussa. Keskittymiseni itse ohjaamotyöskentelyyn herpaantui siinä määrin, että rupesin liian suuren ilmanopeuden vielä vallitessa pistämään laskusiivekkeitä laskeutumisasentoon.
Laskusiivekkeet avautuivat ilmeisesti eriasteisesti, koska lentokoneeni kiepsahti pituusakselinsa ympäri. En tiedä, olisiko suurempi korkeus auttanut yhtään. Särki meni. Ja virtuaalinen henki.
Juu, tooodellakin ohjaamo tulisi rauhoittaa aina lennon kriittisimpien hetkien ajaksi. Quod erat demonstrandum. Errare humanum es, iniicere divinum.
PS. Lähiaikoina minun on hoidettava sellainen ikävä homma, että minun pitää vihdoin jaksaa kirjoittaa puhtaaksi navigaatioon liittyviä muistiinpanojani. Ja jos homman saan lopulta tehtyä valmiiksi, niin sen jälkeen minun on opeteltava vihdoin GPS-navigaation käyttö vakiolentokoneessani. Jonkin aikaa sen jälkeen tulen käyttelemään uutta taitoani tulevissa lennoissani samalla lentokoneella, mutta lopulta minun tulee ruveta opiskelemaan Airbusin A320-laajarunkomatkustajalentokonetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti