Illalla minun piti lentää matalalla sijaitsevalta Hercílio Luzin lentokentältä "takaisin" pohjoisen suunnassa ja myöskin matalalla sijaitsevalle Lauro Carneiro de Loyolan lentokentälle, koska edellisellä kerralla olin epäonnistunut laskeutumisessa tuon kentän ohituksen jälkeen vuoriston takana olevalle lentokentälle, koska olin toiminut ohjaamossa epäammattimaisesti. Kentistä kaksi ensimmäistä sijaitsevat merenpinnan tasoon nähden varsin matalalla, koska ne molemmat sijaitsevat hyvin lähellä merta.
Annoin lentokoneeni nousta 7000 jalan korkeuteen saakka. Olin sitten melko lailla pilvien yläpuolella.
Kun oli matkaa "kääntöpisteelle" enää 70 kilometrin verran sain otettua käyttöön VHF-monisuuntamajakan eli VOR:n (VHF omnidirectional range) avulle suunnan sille.
Kompassisuuntani ei tästä juurikaan muuttanut.
Lauro Carneiro de Loyolan lentokentän luokse päästyä otin suunnan jossain määrin vasemmalle päästäkseni vuoriston yli. Suunta oli noin 310 astetta. 7000 jalan korkeudessa oli kiva ja turvallisehkoa posottaa.
Afonso Penan lentokenttä sijaitsee noin 3000 jalan korkeudessa. Noin 70 kilometriä matkaa sinne kääntöpisteeltäni.
ILS-laskeutumisen joutuisin nyt suorittamaan toiselta puolelta kenttää tuuliolosuhteista johtuen. Eli käyttäisin kiitotietä 15. Lentokentään kuuluu myös toinen, hiukan lyhyempi, lähes itä-länsi-suuntainen kiitotie.
Lentäessäni vielä vuoriston yläpuolella päätin aloittaa korkeuden hallitun pudottamisen. Moottoritehoja pienemmälle, potkurien lapakulmia pienemmälle ja autopilotin säätimestä nokkaa alaspäin.
Tänään oli ollut kohtalaisen pilvistä. Mutta simulaattorin "elävältä kartalta" näin, että se ei välttämättä ole mikään ongelma loppupäässä, kun pitää laskeutua.
Kun linnuntietä kentälle oli matkaa enää 50 kilometrin verran, käänsin lentokoneeni menemään suurin piirtein pohjoisen suuntaan. Ylänkö jäisi oikealle, ja lentäisin kiitotien ohi oikealta puolelta, kunnes kääntyisin lopulta vasemmalle, ja joskus sen jälkeen tehtyäni edelleen käännöstä vasemmalle olisi edessä ohjastettu laskeutuminen.
Pysäytin vajoamisen 3500 jalassa. Maa näytti näillä main sijaitsevan jo melko lähellä lentokonettani. Hetkinen, niin, kohdelentokenttäkin sijaitsisi vain 500 jalan päässä alasuuntaan, tajusin samalla. Nyt tuli tehtyä ehkä pienoinen ajatusvirhe. Päätin nousta 4000 jalan korkeuteen äkkiä. Ei kun nousinkin 4500 jalan korkeuteen. Nyt ei ollut vaaraa enää kukkuloihin törmäämisestä, ja sitä paitsi tältä korkeudelta näkisin paremmin kiitotien.
Kentän jälkeen tein pienen käännöksen vasemman suuntaan.
Ja vielä käännös länteen päin.
Ja sitten annoin koneen majakan ohjaukseen. Koneeni kääntyi rajuhkosti vasemman kautta suuntaan 150 astetta.
ILS johdatti konettani aluksi ikävän paljon vasemmalle kiitotien keskilinjasta. Olin jo vähentänyt tehoja sekä pistänyt laskutelineet ulos ja laskusiivekkeet laskuasentoon. Mutta kun odotin tarpeeksi pitkään, niin järjestelmä rupesi järjestelemään konettani vihdoin parempaan asemaan laskeutumista varten.
Ongelma minulla oli nyt se, että käyttämääni Beechcraft Baron 58 -lentokoneeseen ei kuulu automaattista kaasunsäätöä, ja siksi oli vaikea pitää moottoritehot oikeassa tilassa samalla kun automaattijärjestelmä teki omiaan.
Siksi lämäytin ILS:n lopulta pois päältä. Lisäsin tehoja joksikin aikaa ja kaarsin oikealle, kunnes olin sopivassa asemassa kiitotiehen nähden, ja kaarsin takaisin vasemmalle. Sitten tehoja pois.
Laskeutumisestani tuli pehmeä ja kiva. Minä hyvä!
Eivät kyllä viimeisissä vaiheessa enää pilvetkään olleet häirinneet.
Mutta kun auringonvaloa vielä riitti, niin päätin tehdä jatkolennon idässä rannikolla 60 kilometrin päässä sijaitsevalla Paranaguan lentokentälle, jonka tekniikka ei sisällä minkäänlaista navigointimajakkaa. Näkölentosäännöt (Visual Flight Rules) voimassa. Mutta etäisyydenmittaustekniikka toimii.
Pitäisi laskeutua kiitotielle 06. Pilvisyys saattaisi kyllä nyt olla ongelma.
Lensin suoraan pilveen. Nousin hiukan yli 6000 jalan korkeuteen. Olin jälleen pilvipeiton yläpuolella.
Periaatteessa olisin kyllä voinut mennä vähän oikeammalta, kun silloin ei olisi ollut edessä niin isoja mäkiä.
Mutta vuoriston ylle päästyäni aloin jälleen pudottaa korkeutta.
Kohdelentokenttä oli lopulta suoraan etumaastossa, vaikkakin kaukana siellä jossain.
Olin päättänyt lentää ensin suoraan sitä kohti, kunnes lopulta kääntäisin jonkin verran oikealle päästäkseni oikeaan asemaan, jotta voisin käännyttyäni taas vasemmalle laskeutua kiitotielle 06.
4000 jalan korkeuteen päästyäni pääsin ulos pilvistä. Näin eteeni ja sivuille. Helpotuksen huokaus. Oikealla puolella kukkuloita. Edessä ja vasemmalla vesistöä.
Keskeytin vajoamisen 2500 jalan korkeudessa. Kaarsin myös jonkin verran oikealle. Suunta 140 astetta.
Kone alkoi hälyttää, koska luuli minun olevan laskeutumassa. Lisäsin hiukan tehoja. Möly loppui.
Vaikka ei ollut enää pilviä häiritsemässä, minun oli hirvittävän vaikea löytää maastosta pikkuriikkistä lentokenttää kiitoteineen. Harkitsin jo lähtemistä jollekin toiselle lentokentälle, mutta sain sitten lopulta kiitotien numero 06 näkyviini.
Lähestyminen ja laskeutuminen onnistuivat erinomaisen hyvin. Ihan viime metreillä oli alkanut sataa.
Yritän jo maanantai-iltana tehdä mahdollisimman pitkälle aikaisemmin mainitsemani navigointiin liittyvien muistiinpanojeni puhtaaksikirjoittamisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti