Mua on alkanut pelottaa jäätäminen. Siksi menen eilen illalla lentämään Belizeen Beechcraft Baron 58 -koneellani.
Hector Silvan lentokentälle pääkaupunki Belmopaniin.
Sieltä ajattelin lentää noin 30 meripeninkulman eli hiukan alle 60 kilometrin päähän Philip S. W. Goldsonin kansainväliselle lentokentälle Belize Cityyn, joka on maan asukasluvultaan suurin kaupunki. Belmopan on muuten sitten toiseksi suurin.
Herra Goldson (1923-2001), jonka mukaan Belmopanin lentokenttä on nimetty, oli ollut merkittävä päätoimittaja, ammattiyhdistys- ja itsenäisyysaktivisti ja poliitikko.
Belize on siitä hauska Väli-Amerikan maa, että selvä enemmistö väestöstä puhuu siellä kreolienglantia tai "tavallista" englantia. Jälkimmäinen on maassa virallinen kieli.
Ennen kuin lähdin tekemään lähtökiihdytystä, unohdin laittaa laskusiivekkeet oikeaan asentoon. Nousu onnistui kuitenkin kivuttomasti, vaikka kiitotie vaikutti lyhyeltä.
Noustuani ilmaan unohdin pitkäksi aikaa myöskin laskutelineet ulos. Kunnes tajusin, mistä jatkuva tuulensuhina johtuu.
Edellisenä päivänä eräs kaverini oli lausunut mielipiteenään, että olin ollut sinä päivänä varsin disorientoitunut. Se oli saattanut jatkua tällekin päivälle. Tosin pienellä määrällä aikaisemmin samana päivänä nauttimallani alkoholia saattoi olla merkitystä asiaan, totta kai.
Matkanteko sinänsä oli muuten melko yksinkertainen juttu. Olin noussut 3000 jalkaan. Ei ollut kovin paljoa pilvisyyttä, ja aurinko paistoi. Vallitsevasta tuulensuunnasta johtuen minun ei olisi tarpeen myöskään kiertää kiitotien toiselle puolelle laskeutuakseni.
Ilma oli loppupäässä ja osan muun matkan ajasta jonkin verran autereinen, mutta näki kuitenkin melko hyvin eteensä yleensä.
Kun olin taittanut noin 45 % matkasta, pistin Belizen lähestymismajakan yhteyteen ja myös sen näytön päälle, joka kertoo matkan pituuden määränpäähän.
Pistettyäni lähellä määränpäätäni laskutelineet ulos, autopilotille tekemäni määritykset saivat koneen putoamaan liian nopeasti. Siksi vedin muutamaksi hetkeksi laskutelineet takaisin sisään. Vasta hyvin lähellä kiitotietä laskin ne jälleen ulos.
Laskeutuminen onnistui mukavasti.
Seuraavaksi päätin lentää Mundo Mayan kansainväliselle lentokentälle Santa Elenassa alle 100 meripeninkulman päässä. Se sijaitsee Guatemalan puolella ja on entiseltä nimeltään Floresin kansainvälinen lentokenttä. Sikäli hyvä, että lentokentän nimi lopulta muutettiin, sillä Indonesiaan kuuluvalla Floresin saarella on myös useita lentokenttiä.
Ikävä muuten, ettei X-Planen "elävässä kartassa" näy maiden rajoja.
Nousisin kiitotieltä vastatuuleen. Ihan normaalisti. Laskusiivekkeet olivat kätevästi valmiiksi oikeassa asennossa
Belmopanin suunnassa ollen Mundo mayan luo pääsisi kätevästi myötätuulessa lentäen. Tosin joutuisin lentämään ensin kiitotien ohi päästäkseni laskeutumaan vastatuuleen, mikäli tuuliolosuhteet eivät enemmän ehtisi muuttua ennen perille pääsyä.
Olin ennen lähtöä säätänyt automaagisen suunnan 250 asteeseen.
Jäljellä oleva pätkä kiitotietä Belize Cityssä näytti riittävän uuteen ylösnousuun.
Vilkaisin aikaisemmasta vahingosta viisastuneena myös polttoainemittaria. Löpö riittäisi perille asti, sikäli kuin minä mitään asiasta tajusin.
Nousin ilmaan, keräsin korkeutta, käännyin noin 180 astetta vasemmalle, pistin autopilotin päälle, jotta manuaalinen lentäminen ei liikaa rasittaisi meikää.
Ensin jouduin lentämään pilvessä.
Jouduin myöskin ottamaan ohjaussauvan uudelleen kätösiini, koska lentokone kiipesi kovin hitaasti, vaikka nopeus oli kohonnut vaarallisehkolle tasolle. Nopeusmittarin neula itse asiassa oli jo lähellä keltaisen vyöhykkeen päätä.
Mutta jossain vaiheessa rupeamaa autopilotti hyppäsi pois päältä sitten, koska olin antanut nopeuden laskea sakkaustasolle. Nopeusmittarin kyttäämisen pitäisi olla minulle melko tärkeä prioriteetti.
Onnistuin vakauttamaan lentokoneen, ja annoin sitten koneen nousta neljääntuhanteen sataan jalkaan saakka, koska Mundo Maya sijaitsi varsin kaukana.
Pistin autopilotista jälleen päälle sekä automaagisen suunnanohjauksen että automaagisen korkeuden pitämisen.
Otin yhteyden Mundo Mayan radiomajakkaan nähdäkseni näytössä, kuinka pitkä matka sinne on. Matkaa oli vielä noin 80 meripeninkulmaa eli noin 150 kilometriä.
Näin kaukaa määränpäästä ei vielä pystyisi ottamaan käyttöön majakan suunnistusapuja.
Alkuperäisellä lähtökentällä Hector Silvalla ei muuten ole käytössä minkäänlaisia radiomajakka-apuja.
Hector Silvan tasalle päästyäni paha autereisuus enimmäkseen häipyi. Näin kuitenkin "elävästä kartasta", että määränpäässä näytti sillä hetkellä olevan runsaasti pilvisyyttä. Sen ei kuitenkaan pitänyt olla ongelma, jos ja kun radiomajakka antaisi suunnan kiitotielle loppulähestymisessä.
Koneeni lensi määränpäähän vievän suoran linjan oikealla puolella. Päätin lopulta kuitenkin lähestyä Mundo Mayaa vasemman kautta, koska kiitotie 11 olisi suunnassa 110. Pääsisin vasemmalta helpommin kääntymään lopussa loppulähestymistä varten.
Olin jokin aika sitten pistänyt erilaisia lentokoneita, ja yhden Sikorsky S-76 -helikopterin, simulaattoriin keinoälyn ohjastamiksi. Niissä on se huono puoli, että niitä tuskin koskaan näkee, koska ilmakehässä on paljon tilavuutta. Ne voivat lentää missä tahansa korkeudessa, jotkut koneista korkeimmillaan ehkä yli 30 kilometrissä. Ison lentokoneen, esim. Airbus A330:n, voi ehkä nähdä kahden kilometrin päästä mutta pienen, esim. Cessna 172:n, vasta paljon lähempää. "Elävässä kartassa" ne kuitenkin näkyvät härnäten meikää, kun eivät näy muuten.
Mundo Maya sijaitsee viehättävän järven luona.
Ihmettelin "elävää karttaa" tarkastellessani, kuinka yksi Beechcraft Baron 58 -kone näytti lentävän jotain jopa yli 210 solmun nopeutta kauempana takanani. Mä pelkäisin jo lentokoneeseen tulevan vikaa, jos tuollaista ylläpitäisin pitemmän aikaa.
Se lensi samaan suuntaan kuin minä, ja näytti ikävältä, kun se mokoma saavutti minua. Pelkäsin sen pääsevän laskeutumaan ennen minua Mundo Mayaan.
Kymmenisen meripeninkulman eli alle 20 kilometrin päässä kentältä alkoi taas autere.
Toinen Beechcraft Baron 58 -kone näytti lopulta poikenneen alkuperäisestä kurssistaan kääntymällä jonkin verran oikealle. Sinne se lensi, jonnekin hittoon, ja minä olin henkisesti vapaa.
Lopulta ohitin 3,7 meripeninkulman etäisyydeltä kentän, sen vasemmalta puolelta.
Minun täytyisi kaartaa melko paljon oikealle, jotta pääsisin samansuuntaiselle linjalle kiitotien kanssa. Nyt vain tarpeeksi pitkälle ohi lentokentän ensin.
Lopulta tajusin sitten pistää myös autopilotista koneen pudottamaan korkeutta. Se teki sen hyvin, ja kolmessa tuhannessa jalassa lopetin pudottautumisen.
Kohta aloin kaartamisen oikealle.
Järjestelmä alkoi nipottaa siitä, että laskutelineet olivat ylhäällä. Se luuli minun olevan jo laskeutumassa.
Lisäsin hieman tehoja moottoreihin, ja valitus loppui.
Mutta nyt huomasin, että se pirun toinen Beechraft oli jo tekemässä laskeutumislähestymistä.
Lopulta otin majakan antamaan koneelle suunnan automaagisesti.
Ja sitten taas laitoin autopilotin ottamaan hieman vasemmalle.
Ja sitten taas autopilotti radiomajakkaan kiinni.
Pian se Beechraft oli laskeutunut, ja minun koneeni oli vielä hieman alle 7 meripeninkulman eli n. 12,5 kilometrin päässä.
Pistin laskutelineet ulos, ja huomattuani olevani melko kaukana mutta silti melko matalalla vedin ne takaisin sisään, jotta koneeni ei pudottaisi korkeutta liian nopeasti. Välillä taas järjestelmä muisti valittaa siitä, että ne ovat sisällä, vaikka olen laskeutumassa. Kuten olinkin.
Ja sitten taas laitoin ne ulos.
Työnsin sauvasta koneen nokkaa alemmas ja moottorit sitten tyhjäkäynnille. Olin aivan liian korkealla.
Pistin radiomajakkaohjauksen pois.
Tuuli hieman vaikeutti hommaa viimeisillä metreillä. Jouduin hakemaan linjaa.
En edes tajunnut katsella kiitotien vieressä näkyviä neljää korkeudenohjausvaloa laskeutuessani. Mutta se meni silti hyvin.
Ja pilvisyyttä oli mukavan vähän loppulähestymisen aikana.
Tom Kärnä
tämän blogin omistaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti