Vasta olin äskettäin lentänyt Tower Bridgen "läpi" vakiolentokoneellani menestyksellisesti.
Päätin, että nyt on korkea aika yrittää vastaavaa uudestaan, wanhalla kunnon Thames-joella. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."
Laitoin päälle X-Planen asetuksista sekä todellisen maailman sään että ajankohdan.
Lähdin lennolle London Cityn lentokentältä. Tuuliolosuhteista johtuen jouduin nousemaan koneen nokka itään.
Otettuani ensin jonkin verran korkeutta pysytin koneen lentämään autopilotin avulla vähän yli 2000 jalassa.
Mutta olimme nyt jännän äärellä. Todellisen maailman säätilan johdosta vettä tuiskutti taivaan täydeltä ja oli pilvikatto, joka vieläpä sijaitsi suhteellisen matalalla. Maailma näytti jännittävältä. Kaupunkia tuskin näkyi alapuolella.
Käänsin Beechcraftini lopulta kulkemaan länteen. Tarkoitukseni oli, nyt kun siltojen "himottelu" oli säätilan vuoksi mennyt mahdottomaksi, lentää kauemmas länteen laskeutuakseni lopulta Heathrow'n lentokentälle.
Vasta jonkin aikaa matkattuani länteen tuisku yltyi. Minusta näytti nyt siltä, että lensin mitä ilmeisimmin pilven sisässä. Siellä oli turvallista kuin äidin kohdussa.
Lentokoneeni hieman keikkui. Se tuntui ilkeämmältä, että ilmanopeus vaihteli suhteellisen paljon.
Tajusin jossain välissä, että ampeerimittarin neula oli pudonnut lähelle nollaa. Se tuntuu aina melko pelottavalta. Tosin en täsmälleen ottaen tiedä, että mitä mittarissa lukeva teksti "propamps" tarkoittaa.
Jouduin lentämään Heathrow'n ohi ja kääntymään sitten takaisin itään. Tuuliolosuhteiden vuoksi. Mielellään kannattaa aina laskeutua vastatuuleen, jos se on suinkin mahdollista. Jos laskeutuu myötätuuleen, niin suhteessa maahan joutuu laskeutumaan suuremmalla nopeudella. Ja samoin, kun nousee ilmaan myötätuulessa, pitää nopeuden myös suhteessa ilmaan olla suurempi.
Heathrow'lla on tietenkin kaikki pelit ja vermeet, mutta en viitsinyt käyttää mittarilaskeutumisjärjestelmää (engl. ILS eli instrument landing system). Autopilottia käytin toki siihen, että sain koneen lentämään suurin piirtein oikeaan suuntaan. Pian käännyttyäni oikeaan suuntaan vaihdoin koneen radiomajakan ohjaukseen.
Laskusiivekkeet laskuasuun ja laskutelineet ulos.
Piti melko paljon pudottaa korkeutta ennen kuin näki yhtään mitään muuta kuin vettä joko sateen tai höyryn muodossa. Kaiken aikaa piti tuijottaa sekä nopeus- että korkeusmittaria. Yhden kerran liian alhaisen ilmanopeuden vuoksi järjestelmä tosin pudotti autopilotin pois päältä. Lisäsin hieman moottoritehoja ja pistin autopilotin takaisin päälle. Onneksi näin ei käynyt enää uudestaan. Matalalla lentäessä se voisi olla kuolettavaa.
400 jalan korkeuteen päästyäni havaitsin ensimmäistä kertaa vasemmanpuoleisen kiitoteistä edessäni hiekan vasemmalla. Olin tässä vaiheessa varmaan noin viiden kilometrin päässä siitä.
Radiomajakan apu ensin pois päältä. Ja sitten käännös vasemmalle ja taas hiukan oikealle. Ja seuraavaksi ei muuta kuin laskuun. Jouduin lähempänä loppumetrejä tosin pistämään moottoritehot täysille säilyttääkseni korkeuden joksikin aikaa.
Laskeutuminen oli jännittävä kokemus, mutta onnistuin siinä hyvin. Kiitotie oli kaikkein jännittävin, sillä sen pintaa läikittivät lukemattomat vesilätäköt. Renkaiden osuttua kiitotien pintaan piti ohjata rakkinettani kieli keskellä suuta, ettei lähde käsistä. Mutta, lopulta, pysähtyminen. Kiitotielle. Siinä yrittävät sitten laskeutua minun perässäni.
Saatuani koneeni pysähtymään tein havainnon, että ampeerimittarin lukema näytti taas normaalilta.
Pitää joskus yrittää paremman sään aikana lennellä Lontoon siltoja himotellen.
Niin, ja minunhan pitäisi opiskella vielä hieman navigointia. Pitää jonain sopivana päivänä...
Tom Kärnä
tämän blogin omistaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti