Lennokkiharrastukseni 1970-luvulla jatkui monenlaisten lennokkien rakentelulla ja myös niiden lennättämisellä vaihtelevalla menestyksellä. Keskikoulukaveriltani Keijo Haaraselta ostin pienen dieselpolttomoottorin, Frog-dieselin, jonka iskutilavuus oli ainoastaan 1,6 kuutiosenttimetriä. Sen etu piti olla, että sen saisi käyntiin ilman hehkutulpan vaatimaa paristohehkutusta. Ilmeisesti vanhempi velipoikani Martti kuuli moottorista, sillä hän toi käydessään minulle siimaohjattavan lennokin, Spiderin, rakennussarjan. Se oli vankkarakenteinen, kärkiväliltään noin 70 cm tai hieman yli. Runko, varsinkin nokkapuoli oli vaneria ja siinä oli melko paksua balsaakin. Tasaleveän siiven profiili oli symmetrinen, jolloin sillä voisi lentää myös taitolentoa. Lentokonemaista ulkonäköä toi läpinäkyvä kuplamainen ohjaamonkuomu. Rakentaminen sujui hyvin, samoin moottorin ja bensatankin laitto nokalle. Lennokki piti varustaa ohuilla terässiimoilla, jotka ohjauskahvasta veivät koneen siipeen ja edelleen työntötangon välityksellä korkeusperäsimeen, joka yleensä onkin siimaohjattavan ainoa ohjaus. Siiven päällystin paksulla paperilla ja maalasin koneen muistaakseni vaalean siniseksi, tai sitten se paperi oli sinistä. Polttoainetta piti tietysti myös hankkia. Se on dieseleissä aivan erilaista kuin hehkutulppamoottoreissa. Ihme kyllä, apteekki myi pullollisen eetteriä polttoaineeksi, sen sekaan samassa suhteessa petroolia ja myös siihen sekoitettavaa risiiniöljyä voiteluaineeksi. Ja eikun lennättämään! Menimme naapurin Esan kanssa läheiselle urheilukentälle, suurin toivein. Mutta moottori ei suostunut lähtemään käyntiin, ei sitten millään. Vaikka ruuvattiin ohjevihkosen mukaan puristusruuvia muka oikeaan asentoon ja välillä eri, samoin kaasuttimen neulaa sinne ja tänne. Annettiin ryyppyjä pakoaukosta jne, mutta moottori ei hörähtänytkään! Harmi! Spider ei noussut koskaan ilmaan. Myöhemmin, kun velipojat olivat käymässä, kerroin heille ongelmasta. He veivät lennokin parvekkeelle ja – moottori otti täydet kierrokset jo parissa minuutissa! Sellaisia moottorimestareita olivat minun veljeni! Joskus aikojen kuluessa Esa kiinnostui tuosta pikkumoottorista ja pyysi saada sen lainaan. Hänkään ei saanut veivattua sitä käymään. Sen sijaan moottori vioittui. Hän oli kiertänyt sylinterinkannen päässä olevan puristusruuvin liian syvälle, jolloin se otti kiinni mäntään moottoria pyöritettäessä. Se taas oli taivuttanut kampiakselin mutkalle. Siihen päättyi senkin lennokin ja moottorin tarina.
Erilaiset liidokit kiinnostivat myös edelleen. Eräänä päivänä kerrostalokotimme ovikello soi ja ovelle ilmestyi myyntimies. Tällä kaupparatsulla oli myytävänä televisiossakin paljon mainostettu kuusiosainen iso kirjasarja ”Toinen maailmansota”. Onnistuin taivuttelemaan äitini ostamaan sen, tietysti kuukausierillä. Luinkin sen kannesta kanteen kouluvuosina ja sivumennen sanoen olen nyt lukemassa sitä uudelleen läpi, luennan ollessa nyt menossa osassa 5. Any ways – kirjasarjassa on kolmitahoinen piirrossivu minua kiehtovasta saksalaisesta DFS 230-joukkojenkuljetusliitokoneesta. Sain idean suurentaa piirustusta huomattavasti isommaksi, niin että mittakaavaksi tuli muistaakseni 1:20 ja siitä tulisi vapaasti lentävä liidokki. Balsasta sen rakensin, kärkiväliä siivelle tuli reilu metri. Maalasin sen harmaalla ja siihen vaaleahkon vihreitä laikkuja, esikuvan mukaan, myös mustat saksalaiset palkkiristit siipiin ja kylkeen. Ja se liiteli käsilähdöillä oikein kauniisti pihamaalla! Sen verran muutin sen aerodynamiikkaa, että siiven tasaisen pohjan muutin koveraksi, jolla hain mahdollisimman hidasta, aidon näköistä liitolentoa. Ja taisin jopa onnistua siinä. Sivumennen sanoen, kun kävin Keski-Euroopan kiertoreissullani kesällä 2002 muun muassa Saksan ilmailumuseoissa, niin näin sodasta ehjänä säilyneen DFS 230 -joukkojenkuljetusliitokoneen eräässä Hampurin museossa.
Eräs suunnittelemani ja rakentamani lennokki, joka on jäänyt näissä blogikirjoituksissa mainitsematta, on pienoismalli minulle kaikkein rakkaimmasta henkilökohtaisesti lentämästäni purjelentokoneesta, Schleicher Ka-8 b:stä. Sain kyseisen koneen kolmitahopiirustuksen haltuuni, kun olin Räyskälässä purjelentokurssilla kesällä 1975. Piirustus – mittakaavassa 1:50 – sisältyi koneen lentokäsikirjaan, jonka otin lainaan teltalleni, jossa kopioin sen lyjykynällä ruutupaperille. Seuraavana talvena siirsin piirustuksen suurelle kartongille tai kahdellekin, suurentaen sen viisinkertaiseksi mittakaavaan 1:10. Minua askarrutti siihen aikaan, kun en vielä tarpeeksi ymmärtänyt aerodynamiikkaa, kuinka sen mittakaavaisen lennokin taikka liidokin lento-ominaisuudet muuttuisivat alkuperäiseen koneeseen verrattuna. Tiedustelinkin sitä Tekniikan Maailma -lehden kysytään palstalla. Sieltä ei asiaan otettu muuta kantaa, kuin että K-8-purjelentokoneesta löytyy valmis Svenssonin rakennussarja mittakaavassa 1:5, jollaisen muuten näinkin valmiiksi rakennettuna niihin aikoihin Helsingissä Mikonkadulla siihen aikaan olleen Askartelukeskuksen katossa. Se sama lennokki saattaa muuten nykyisin olla Vantaalla ilmailumuseon katossa. Kolmimetrisellä siivellä se näytti minusta vain aivan turhan suurikokoiselta, joten päädyin omassa konstruktiossani puolta pienempään. Sain lennokin aikanaan valmiiksi ja siitä tuli hyvin aidon näköinen. Maalasin sen valokuvien perusteella Joensuun ilmailukerhossa lentämäni OH-312:n maalauskaavioon. Se muuten liiteli varsin hyvin. Käsilähdöillä. En milloinkaan koettanut hinata sitä ylemmäs taikka mennyt rinteeseen lennättämään. Ehkä olisi pitänyt. Olin päällystänyt sen valkoisella muovisella Solar-filmillä, joka kiinnitetään ja pingotetaan alustaansa sopivan kuumalla silitysraudalla. Maalasin sen rungon punaiseksi. Serkkuni oli hommannut sähkötoimisen maaliruiskun ja hän lainasi sitä minulle. Kerrostalomme kellarissa oli askarteluhuone, jonka lattialle levitin mielestäni riittävästi sanomalehtiä suojaksi. Itse maalaus sujui hyvin. Ruiskusetin mukana oli muuten lisäksi sellainen suppilo, jota käyttämällä maalin ohentaminen tärpätillä onnistui ohjeiden mukaan, kun ohensi maalia niin, että tietty määrä valmista maaliseosta valui tietyssä ajassa suppilon lävitse. Kävi niinkin, että kerhomme ”Kasin” papereiden joukossa oli jopa se Miranolin sävynumero, jolla koneen runko oli maalattu. Sitä löytyi rautakaupasta ja muistaakseni se punainen väri on samalla myös virallinen liikennemerkkimaali. Jälkiepisodi maalauksesta oli se, että kun poistin sanomalehdet harmaaksi maalatulta askarteluhuoneen betonilattialta, niin olihan sitä punaista maalisumua mennyt lattioillekin. Äitini osasi putsata ne pois jollain konstilla, rakennussiivoojana kun oli työskennellyt, ettei sotkusta tullut myöhemmin sanomista talkkarin taholta. K-8-malli oli vuosikaudet vain koristeena seinällä. Sitten, kun myöhemmin hommasin radio-ohjauslaitteet, niin sain ajatuksen muuttaa sen radio-ohjattavaksi. Laitoin siihen kaksi servoa, joista toinen käytti korkeus- ja toinen sivuperäsintä. Samalla päällystin rungon uudelleen punaisella Solar-filmillä, koska päällysteethän piti purkaa muutoksen vuoksi. Servoista, vastaanottimesta ja akusta tuli kuitenkin niin paljon lisää painoa, vaikka käytinkin pienimpiä mikroservoja, joita olin Tukholmassa käydessäni hankkinut, että eipä se enää juurikaan liitänyt. Kun sitten myöhemmin oli monenlaisia muuttoja ja tilanpuutetta, niin päätin lahjoittaa ”Kasin” mallini Suomen ilmailumuseoon Vantaalle. Siellä se edelleen roikkuu auditorion katossa muiden lennokkien joukossa.
Jukka Piipponen
kirjailija
kirjoittajavieras
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti