Syksyllä 1971, kun vielä asuimme viimeistä syksyä ja seuraavaa talvea Ilomantsin kirkonkylän Särkkälän harjulla, jatkui reippaasti alkanut liimailu… ei kun ilmailuharrastukseni nimikkeen ”tikun viskailu” alla. Toisin sanoen ensin liimailtiin tikkuja ristikkäin ja sitten lennäteltiin niistä rakentuneita lennokkeja.
Sain tuohon aikaan muistaakseni viitisen euroa viikkorahaa, jota isäni nimitti ”kiltteysrahaksi”. Vaikka oltiinhan me pikkusiskoni kanssa muutenkin kilttejä. Siihen aikaan ei juuri tullut mentyä karkkiostoksille, vaan vähät rahat piti kaikki säästää lennokkitarvikkeisiin. Joskus ostin kuitenkin kioskilta Topsy- ja Tuutti-jäätelöitä, jotka tuolloin maksoivat vain 70 penniä. Velipojat olivat kesälomilta lähdettyään jättäneet minulle Olavi Lumeksin nelisivuisen A 5-kokoiseksi taitetun sinisellä värillä painetun lennokkitarvikehinnaston. Aina kun rahaa tuli riittävästi kasaan, piti sieltä tilata jotain hienoa. Taisin seuraavaksi hankkia Kiurun rakennussarjan. Se oli jo lähes tuplasti isompi Esko I:een verrattuna, kärkiväliä 110 cm. Kiuru on A 1-luokan kilpaliidokki ja suurelta osin balsaa. Nokkakappaleen osat ja salkojen ja runkopaarteiden rimat vain olivat mäntyä, jälkimmäiset ohutta rimaa. Pienellä alkukokemuksellakin liidokin kasaaminen sujui jo melko vaivattomasti. Ainoastaan muistan, että hyvät farkkujen housut menivät lähes piloille, koska olin ajatuksissani aina pyyhkinyt sormista liiat selluloidiliimat housujen lahkeisiin. Kuivuttuaan ne näkyivät ikävinä läikkinä, jotka eivät pesussakaan tietysti lähteneet. Käden kupeeseen vuolin puukolla haavan, joka vieläkin näkyy siinä muistona. Harrastus on joskus kirjaimellisestikin verta ja hikeä! Kiuru lensi oikein hyvin. En muista hinattiinko sitä ilmaan, mutta mahdollisesti kyllä. Siinä oli pahin puute, että kun se törmäsi rinteen alla olevaan lepikkoon, niin joka kerta siitä katkeili johtoreunarima, joka oli vain 5 x 5 mm balsaa, joka oli aerodynaamisesti vuoltu ja hiottu vielä ohuemmaksi. Kiurun rakensi myös eräs saman koulun oppilas, naapurin pojan Einon hyvä ystävä, mutta sehän ei lentänyt juuri laisinkaan. Hän oli nimittäin tehnyt pahan virheen ja liimannut rungon aivan liian lyhyeksi. Piirustuksissa oli nimittäin säästetty paperia ja koko runkoa ei ollut piirretty sivulta. Piirustuksessa oli aivan selvä katkoskohta ja rungon pituudesta oli vain ilmoitettu sen pituus millimetreinä. Kun seuraavana vuonna muutimme kerrostaloon, päätin jossain vaiheessa tehdä uuden Kiurun. Senkin tein rakennussarjasta, mutta aiemmasta viisastuneena liimasin siiven johtoreunaan niin sanotun torsion millin paksuisesta balsalevystä sekä ylä- että alapuolelle siipisalkoon asti. Sen jälkeen johtoreuna pysyi ehjänä törmäyksissä. Lisäksi silkkipaperin sijaan päällystin siiven ja korkeusperäsimen hopeanvärisellä Solar-filmillä. Kiuruni n:o 2 lensi sekin oikein hyvin. Kerran hinasimme sitä entisen kotini läheisellä Tukkitiellä naapurin Einon avustaessa. Kiuru nousi korkeuksiin hyvin, mutta etelätuuli kuljetti sen kadoksiin pohjoiseen, Pötönvaaran suuntaan. Varsin pian sain kotiimme puhelinsoiton. Kiuru oli laskeutunut erään omakotitalon pihaan ja sieltä soitettiin. Olin kiinnittänyt siipeen pienen lapun, jossa oli nimeni ja puhelinnumero. Taisi olla jo seuraava lennätyskerta, kun tämänkin Kiurun lyhyt taru päättyi. Hinasimme sen ilmaan samaisessa paikassa kuin aikaisemmin. Se päätyi liitämään ehkä vain noin 50 metrin korkeuteen. Se kaarteli alaspäin kauniissa kaarroksissa. Heti tien itäpuolella alkoi matalahko mäntymetsä. Viimeisen kerran näin liidokkini aivan puiden latvojen korkeudessa ehkä vain viitisenkymmentä metriä metsän ja tien laidasta. Einon kanssa etsimme Kiurua varmaan toista tuntia, mutta siitä ei löytynyt jälkeäkään. Varmaan jokaisen puun latvukset tarkistettiin, mutta menetys oli lopullinen. Varsin mystinen katoaminen!
Mutta palaan vielä edellissyksyyn. Tilasin ja rakensin vielä ennen kerrostalolle muuttoa useita kumimoottorilennokkeja, muistaakseni seuraavassa järjestyksessä: Viri, Tikka ja Meritähti. Ne olivat kaikki Suomen Lennokkipakkaamon rakennussarjoja, joita taisi Suomen Ilmailuliittokin, eli SIL, jotenkin ”sponssata”. Virin kärkiväli oli jotain 60 vm luokkaa ja Tikan ja Meritähden jopa kenties 70 cm. Rungot niissä koottiin balsatikuista, mutta Virissä oli oikein runkokaaret helpottamassa kokoamista sekä kaksieväinen ”jakopyrstö” kuten esimerkiksi Dornier-pommikoneessa. Meritähteen sai muovisten laskutelineen pyörien lisäksi tehtyä myös millin balsasta ponttoonit veteen laskeutumista tai vesistarttiakin varten. Sivu mennen sanoen taivutin hölmöyksissäni ponttoonien kaarevat päälli- ja alapuolet puun syihin nähden väärään suuntaan ja tekeleistä tuli hassulla tavalla kuperat, joskin vesitiiviit. Vasta niiden valmistuttua huomasin, että piirustukseen oli kyllä merkitty oikea syiden suunta taivutusta ajatellen. Vahingosta vihastuu…!
Tikassa kotelomainen runko muodostui lyhyistä välitikuista ja pidemmistä balsapuisista pitkittäisrimoista. Näissä kummassakin sekä myöhemmin Meritähdessä, jossa vetokumi oli avoimen rungon alla toisin kuin edellä mainituissa, oli opeteltava vuolemaan potkuri melko kookkaasta balsapulikasta. Mutta hyvien ohjeiden avulla se sujui aika helposti. Kaikki nämä kolme kumimoottorilennokkia lensivät varsin hyvin, parhaimmillaan kenties toista minuuttia kerrallaan. Yhden kerran, jo lumien tultua, menin jo aiemmin mainitulle lähipellolle lennättämään Tikkaa. Sen potkuri oli näistä suurin, halkaisijaltaan jopa 30 cm, kuten Meritähdessäkin. Veivasin sen rungon sisäiseen paksuhkoon kumimoottoriin runsaasti kierroksia. Yhtäkkiä runko räsähti poikki suunnilleen puolesta välistä. Tikut eivät kestäneet liian kovaa vetoa. Olin muuten liimannut aiemmista poiketen tämän lennokin Bostik-liimalla, joka ei ole paras mahdollinen lennokkiliima. Mutta poikkimeno ei ilmeisesti ollut käyttämäni liiman syytä – totesi jälkeenpäin ”tutkijalautakunta”. Sen vain muistan, että kun minun piti kävellä sieltä pois seinänaapureidemme ohi, niin pitelin runkoa kädessäni siten, että lennokki näytti täysin ehjältä. En halunnut, että naapurin Esa, joka myös oli hieman innostunut lennokkeihin, näkisi vahinkoani ja ilkkuisi sille mielessään. Se ylpeys, se ylpeys!
Vielä oli eräs, joskin epäonnistunut, lennokkikokeilu tuona talvikautena. Olin taas tilannut, nyt naapurin Einon kanssa yhteistilauksena pari lennokkia. Kuvastossa oli kovasti pienlentokoneen muotoinen KV-3 -kumimoottorilennokin rakennussarja, joka minua kiinnosti. Kun tilaus saapui, se oli kovasti pettymys. Postimyyntifirmalla ei ollut ollutkaan kyseistä tuotetta ja paketista avautui minulle ja ystävälleni paljon surkeampi ja yksinkertaisempi kumimoottorilennokki, jonka litteä valmis balsarunko yritti uskotella meille, että se muistutti Piper Cubia. Kai me ne kuitenkin koottiin lentokuntoon, mutta en enää muista niiden lennätyskokemuksia. Tämä muisto on hautautunut sellaisen huvittavan muistikuvan alle, että naapurin Eino liimasi lennokkinsa kokoon niin sanotulla maitoliimalla, joka on Eri Keeperin näköistä, mutta aivan surkeaa laadultaan! En muista saiko hän sitä laisinkaan lentämään.
Tästä pettyneenä suunnittelin oman lennokin ruutupaperille, joka muistutti KV-3:ea. Minulta oli jäänyt yli jonkin verran 3 x 3 mm:n balsarimaa runkoa varten ja balsalevyä siipikaariin. Liimasin sen rungon kasaan aivan Tikasta saamieni kokemusten perusteella ja lennokkiin tuli pieni ohjaamo-osakin, jonka ikkunat peitin läpinäkyvällä selluloidimuovilla. Mutta lennokista tuli varsin pieni, Viriäkin hieman ”snadimpi”. Muistan vielä, että Helsingin serkkuni Hessu oli meillä käymässä, ehkä hiihtolomillaan, kun viimeistelin lennokkia. Hän vähän taisi ihmetellä puuhiani. Mutta tämän nimettömäksi jääneen kumimoottorivirityksen kanssa tuli jälleen pettymys: ei se lentänyt juuri mitenkään. Ilmeisesti siinä oli liian lyhyt tai väärän pituinen runko siipeen verrattuna, en tiedä.
Näihin aikoihin, jo ennen lumien tuloa, naapurin Esa rakenteli myös lennokkeja. Häneltä valmistui ensin balsasta pieni Junior-liidokki, jota hän liidätteli saunarakennuksemme katolta viereisen soramontun pohjalle. Sitten hän rakensi Sinisiiven, joka sekin on pienehkö kumimoottorinen. Lopuksi hänkin rakensi suuremman Tikan. Sen avulla hän suoritti Suomen ilmailuliiton lennokkimerkinkin, johon vaadittiin kolme minuutin pituista lennätystä. Ne hän suoritti viereisen soramonttumme laidalla ja me olimme todistamassa lennätystulokset hänen Tuija-siskonsa kanssa kelloilla aikaa ottaen. Itse taisin rakentaa myöskin Sinisiipeä vastaavan, mutta vieläkin pienemmän Hyttysen. Se taas lensi korkeintaan niin hyvin kuin jossain vaiheessa Skeeter-lennokkia hieman suurempi Sleek Streek ”plastikpussilennokki”, joka oli printattu punaisella värillä Skeeterin tapaan millisestä balsasta. Sivu mennen sanottuna, ostin viime syksyn ilmailumuseon ilmailukirjallisuuspäivien yhteydessä eräältä myyntipöydältä aivan samanlaisen Sleek Streekin. Tuossa se on työpöydällä, mutta en ole vielä raatsinut avata sen plastikkipakkausta. Mutta senkin aika tulee vielä, kunhan mökkeilykausi taas alkaa joskus Vapun tienoilla.
Jukka Piipponen
kirjailija
kirjoittajavieras
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti