Oli kaunis kesäpäivä vuonna 1971 ja asuimme viimeistä kesää synnyinkodissani Ilomantsin kirkonkylän itälaidalla Särkkälässä. Olin juuri talvella täyttänyt 12 vuotta ja päässyt juuri lyseon ensimmäiseltä luokalta toiselle. Muistan tarkalleen kuinka kaikki alkoi – kuin eilisen päivän. Minulla oli tavattoman tylsä kesäloma ja muistan valittaneeni äidilleni, leveällä Pohjois-Karjalan murteella:
- Äiti hei! Minulla ei ou ei mittäi tekemistä!
Tämän lauseen sattui kuulemaan jompi kunpi vanhemmista veljistäni, jotka olivat käymässä Helsingistä kesälomillaan. He tarttuivat heti tuumasta toimeen ja tilasivat Helsingistä Olavi Lumeksen lennokkipakkaamosta kaksi liidokkien rakennussarjaa. He olivat itse kyseisen liikkeen vanhoja asiakkaita, vaikka heillä nuoruuden lennokkiharrastukseen oli tullutkin pitkä tauko, olivathan he kahdeksan ja kolmetoista vuotta minua vanhempia. He varmaan tuumivat, että jos he saavat minuun istutettua samanlaisen lennokkikärpäsen pureman, joka heihin oli aikoinaan iskenyt, niin minun ei ainakaan tarvitse enää valittaa, ettei ole mitään tekemistä. Enpä muista kiinnittäneeni koko tilausasiaan mitään huomiota, ennen kuin muutaman päivän perästä posti toi postiennakkolähetyksenä kyseiset liidokkien rakennussarjat. Niitä odotellessamme tosin olivat velipojat ostaneet kirkonkylältä minulle pari pikkuista balsalennokkia, joita sitten viskelin lähipellolla. Toinen oli liidokki, siivet ohutta balsaa ja toinen oli Skeeter-merkkinen kumimoottorilennokki. Molemmat erittäin yksinkertaisia rakenteeltaan, osat pakattuina pieneen litteään plastikpussiin. Niiden siivet kiinnitettiin toisiinsa pienellä punaisella muoviosalla, joka samalla antoi siivelle v-kulmamuodon. Samaisen muoviosan leveämpi ura painettiin kiinni runkotikkuun. Peräsimet olivat samanlaista millin balsaa ja tökättiin rungon uriinsa – ei mitään liimauksia. Skeeterissä potkuri tökättiin runkotikun päähän. Liidokkiin oli painettu punaisella värikuvioita ja Skeeteriin sinisellä. Skeeter lensi kumimoottorin avulla muistaakseni jotain puolen minuutin luokkaa olevia aikoja.
Sitten avattiin suurempien liidokkien pakkaukset. Minä sain ensimmäiseksi hieman isommaksi lennokikseni Esko I:n rakennussarjan. Se oli suunniteltu muistaakseni vuonna 1946, heti sodan jälkeen ja sen rimat ja nokkakappale olivat mäntypuuta. Siipikaaret leikattiin saksilla pakkauspahvilaatikon kupeesta, samoin sivu- ja korkeusvakauttimet sekä siiven kärkeen liimattavat kärkikappaleet. Esko I on varsin pieni liidokki, siipien kärkiväli vain 60 cm. Siiven yläpintaan liimasin paketin mukana tulleen vaaleahkon siniharmaan paperin, joka ei ollut silkkipaperia, kuten monesti vastaavissa liidokeissa ja lennokeissa usein oli tai on vieläkin. Esko I:n rakenteissa ei ollut laisinkaan balsaa, koska sitä oli vaikea saada mistään heti sodan jälkeen. Mutta kyseinen liidokki on erittäin hyvin lentävä, joten sitä kai pidettiin sen vuoksi myynnissä vielä kymmeniä vuosia sodan jälkeenkin. Liimana käytin selluloidipohjaista lennokkiliimaa. Tein muuten viitisen vuotta sitten puutyökerhossa osat Esko I:een ja kokosin sen kesämökillä. Homma herätti nostalgisia muistoja! Se liitää varsin hyvin muuten, mutta siipeen tuli pientä kieroutta, joka pitäisi jaksaa oikaista, uudelleen päällystämällä. Hinauksessa se nimittäin kaatuu ikävästi sivulle.
Esko I:llä oli mukava opetella liidokin trimmaamista hyvin liitäväksi. Ensin laitoin – kaikki velipoikien opastuksella – painopisteen kohdilleen. Se tapahtuu lisäämällä sopiva määrä lyijyhauleja nokassa olevaan painosäiliöön. Painopiste on lennokeissa aina merkitty piirustukseen. Sitten vain liidättelemään sitä loivasti laskevalla talomme pihalla. Velipojat näyttivät kuinka siiven asetuskulmaa voi säätää suuremmaksi tai pienemmäksi vaikkapa tulitikuilla, kunnes liidokki suostuu liitämään lennättäjänsä kädestä kauniisti maahan vastatuuleen heitettäessä. Aluksi tyyni sää olisi paras. Jos painopiste on kohdillaan ja nokka painuu jatkuvasti liidokkia loivasti alaspäin heitettäessä maahan, täytyy siiven asetuskulmaa suurentaa, eli etureunaa nostaa hieman ylöspäin. Jos taas liidokki koukkii, eli ensin nokka nousee ylös ja sitten taas painuu alas ja taas ylös, kunnes korkeus loppuu, täytyy asetuskulmaa vastaavasti pienentää. Rakenteiden täytyy myös olla suorat, muuten liidokki kaartelee ja kääntyilee minne sattuu. Samat trimmausohjeet olivat päteviä myöhemmin myös kumimoottorilennokeihin ja kaikkiin muihinkin lennokeihin ja tietysti myös ilma-aluksiin.
Mutta samaan aikaan toisaalla, eli velipoikien kesäkäyttöön rakentamassa pienessä pahvimökissä alkoi tapahtua kummia. Hyvin paljon suuremmasta, pitkulaisesta pahvilaatikosta kuoriutui esiin Kuha-nimisen suurikokoisen liidokin rakennussarja. Kuha on A1-luokan kilpaliidokki ja sen kärkiväli on 170 cm. Se on suurimmaksi osaksi erittäin kevyttä balsapuuta, vain siipien salkorimat, samoin korkeusperäsimen sekä rungon pituusrimat ovat mäntyä. Olipa mielenkiintoista seurata muutaman päivän ajan, kuinka velipoikani Martti ja Risto kokosivat Kuhaa lennätyskuntoon! Esko I:een verrattuna se näytti valtavan suurelta. Sitä piti jo trimmata vähän kauempana, harjun laelta alas laskeutuvalla heinäpellolla, koska se liiteli jo paljon paremmin ja kauemmas. Kuhan trimmaaminen hyvin liitäväksi oli vähän työlästä. Muistan kuinka velipojat liimasivat vähän väliä lisää lyijyä liidokin nokan sisälle. Kerran kun liidokki törmäsi johonkin ja nokka halkesi, niin tuli sieltä lyijyä ulos aikamoinen möntti. Se taisi tapahtua parikin kertaa ja siitä syystä se liimaaminen yhtenäisemmäksi möykyksi.
Kun Kuha oli saatu trimmattua, oli aika ryhtyä hinaamaan sitä pitkällä siimalla korkealle taivaalle. Veljet hinasivat sen läheisen ratapihan puutavarakentällä toistuvasti ainakin sadan metrin korkeuteen. Olipa mahtavaa seurata, kuinka se kiiti korkealla ilmassa kauniisti kaarrellen! Pisimmät lentoajat kellolla otettuna olivat muistaakseni jotain neljän minuutin luokkaa. Koskaan ei suuresti pelätty sen karkaavan, sillä Kuha oli varustettu sivulle kääntyvällä alaevällä, joka ohuen kuminauhan avulla pakotti sen kaartamaan. Hinauksen aikana kaartaminen sivulle oli estetty hinauskoukkuun liitetyllä teräslankamekanismilla, joka piti hinauskoukun kiinni ollessa alaevän suorassa.
Veljien kesäloman loputtua Kuha jäi minulle. Liidättelimme sitä naapurin pojan Esan kanssa samaisella harjun päällä olevalla pellolla. Pitkiä liitoja se teki alamäkeen. Mutta emme ryhtyneet sitä hinailemaan taivaalle. Usein se rysähti mäen alla lepikkoon ja lopulta sen siipien reikiintynyt punainen silkkipaperi oli liimattu melkein täyteen paikkapaloja – paikka paikan viereen! Samoin oli rungonkin päällysteen laita. Lopulta, ilmeisesti koska silkkipaperi pääsi loppumaan, paikkasimme siipeä jopa tavallisella vihkosta repäistyllä ruutupaperilla. Liidokki rapistui vähä vähältä ja seuraavana vuonna, vapun alla, muutimme synnyinkodistani pois keskemmäs kirkonkylää kerrostaloon. Kuha, tai mitä siitä oli jäljellä, jäi Särkkälän kotimme ulkorakennuksen vintille. Paljon myöhemmin naapurin Esa löysi siitä pitkän ja paksuhkon nokkaosan ja toisen siiven ulommaisen kärjen. Häntä halutti rakentaa uusi Kuha, joten minä piirsin hänelle jäljelle jääneiden osien perusteella ennallistuksen Kuhasta suurelle paperiarkille. Opiskelin jo siihen aikaan 1980-luvulla koneinsinööriksi ja minulla sattui olemaan suuri piirustuslauta ja -kojekin käytössäni. Rungon ja koko liidokin mallia katsoin vanhoista valokuvista. Muun muassa rungon pituuden ja korkeusperäsimen mitat määrittelin Suuressa lennokkikirjassa olleiden ohjeiden mukaisesti. Muistelen muistaneeni liidokin kärkivälin hieman väärin ja sen siivestä taisi tulla kaksi cm liian pitkä. Tämä Esankin rakentama Kuha lensi erittäin kauniisti. Hän päällysti sen huomattavasti modernimmalla viininpunaisen läpikuultavalla muovikalvolla, Solar-filmillä. Lennätimme sitä noin puolentoista kilometrin päässä Palopohjille päin avautuvan hakkuuaukean korkealla rinteellä. Kuha lensi nätisti myös pienellä, muistaaksen 0,8 kuutiosenttimetrin Cox-polttomoottorilla, jonka lainasin hänelle ja Esa laittoi sen ohuesta vanerista tekemäänsä moottoripukkiin siiven keskiosan päälle, johon se oli helppo kiinnittää samoilla kuminauhoilla, joilla siipikin oli kiinni rungossa. Korkeutta Kuha ei jaksanut tuolla moottorilla juuri ottaa, mutta suostui peltorinteessä tekemään muutaman kaarroksen ympäriinsä lentäen kenties vajaan minuutin.
Esan Kuhan tarina taisi päättyä meidän ainoaan hinausyritykseemme. Esa hinasi juosten ja minä lähetin sen ilmaan siiman toisessa päässä. Olimme vain valinneet lennätyspaikan tosi huonosti, aivan kotiharjumme alapuolitse kulkevalla soratiellä. Suoraan startista Kuha nousi ylös ja räsähti vasten tienvarren sähkölankaa ja siitä maahan. Tästäkin liidokista minulla on muistona yksi valokuva. Tulevina vuosina minun ei sitten tarvinnutkaan enää kysellä äidiltäni:
- Äiti hei! Mitä minä tekisin? Minulla ei ou ei mittäi tekemistä!
Jukka Piipponen
kirjailija
kirjoittajavieras
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti