Tässä viidennessä kirjoituksessani vierailevana blogikirjoittajana kertaan tärkeimpiä muistojani rc-lennokkien maailmasta. Tämä voisi olla osa 1, mikäli muisteltavaa riittää enemmänkin.
Ensimmäisen lennokkikesän jälkeisenä kesänä vanhemmat veljeni Risto (Ripe) ja Martti (Masi) tulivat jälleen meille kesälomilla Ilomantsiin. Nyt tuli heidän mukanaan minulle hykerryttävää uutta ja mielenkiintoista ilmailun alalta: heillä oli nyt pari polttomoottorikäyttöistä radio-ohjattavaa lennokkia, joita tavataan joskus kutsua RC-lennokeiksi. Myöhemmin myös RPV:ksi, joka tulee sanoista Remotely Piloted Vehicle. Nykyisn ne ovat droneja, riippumatta siitä ovatko ne niitä ylöspäin suunnatuilla potkureilla varustettuja ”nelikoptereita” tai muita lennokeja. Minä henkilökohtaisesti elän vielä vanhaa aikaa ja minulle dronet ovat niitä nelikoptereita. Nimitys tulee siitä, että niissä on yleensä neljä niitä potkureita.
Veljieni lennokit olivat vanhimman Ripe-veljen omistuksessa, mutta radio-ohjauslaitteet he olivat ostaneet yhteisiksi joltain hepulta, joka oli halunnut ne myydä osittain rahoittaakseen ja voidakseen aloittaa lentolupakirjakurssin moottorikoneisiin Malmin lentokentällä. Pienempi koneista, Ripen kokoama, oli lennätysalkeiden opetteluun sopiva ylätasoinen Graupnerin rakennussarjasta, ylätasoinen balsarakenteinen Amateur. Sen siipien kärkiväli oli luokkaa metri tai hivenen yli. Hän oli päällystänyt lennokin punaisella tai ehkä hieman viininpunaisella muovikalvolla, Solar-filmillä. Moottorina siinä oli hehkutulppamoottori, pieni O.S. Pet, jonka iskutilavuus oli 1,6 kuutiosenttimetriä. Sen kun Ripe käynnisti jostain suurikokoisesta puhelinparistosta hehkutuksen tulppaan otettuaan, niin se otti valtavan kierrosluvun, varmaan yli 10 000 rpm ja ääni muistutti ampiaisen ääntä, paitsi että se oli paljon paljon voimakkaampi, vaikka moottorissa oli äänenvaimennin. Amateuria lennätettiin mummilamme pakettiin pistetyllä pellolla Neuvostoliiton rajan tuntumassa. Risto heitti sen käsilähdöllä ilmaan ja moottori veti sen hetkessä suureen korkeuteen. Siellä hän teki sillä monenlaisia taitotemppuja. Pelottavinta oli, kun hän ohjasi lennokin syöksyllä pellon pintaan ja suoraan minua kohti aivan matalalle, noin metrin korkeuteen suurella nopeudella. Siinähän ei ollut niin sanottua kaasuservoa, vaan moottori huusi aina täysillä niin kauan kunnes polttoainetankki meni tyhjäksi. Monta kertaa hän teki tuon pelotavan tempun ja silmin nähden nautti siitä, kun minä ”pistin ketoon” pudottautuen korkeaan heinikkoon turvaan. En muista lennätettiinkö Amateuria muuta kuin yhtenä päivänä. Saattoi olla viimeinen päivän lennätyksistä, kun Amateur jossain noin sadassa metrissä muljahti syöksykierteeseen, ehkä jonkin taitotempun seurauksena. Pian sen jälkeen sen moottori sammui. Risto ei saanut sitä millään ohjainliikkeellä oikenemaan. Mottorin äänen vaimennuttua vain sähkömoottoriservojen surina kuului ilmasta. Riihen takana oli matalahko keskenkasvuinen männikkö, minne Amateur putosi. Kiiruhdimme ”onnettomuuspaikalle” oitis. Lennokki oli osunut pienenpienelle metsäaukiolle osumatta yhteenkään puuhun. Siinä se nökötti oikein päin harmaalla jäkäläpinnalla, joka lienee hieman vaimentanut alastuloa. Ja täysin vahingoitumattomana!
Toisella kertaa lennätysvuorossa oli niin ikään Graupnerin valmistetta ollut Taxi-merkkinen niin ikään ylätasoinen moottorilennokki. Sen velipoika oli ostanut valmiina muistaakseni siltä samalta hepulta kuin ne radio-ohjauslaitteetkin. Tämä Taxi oli jo selvästi kookkaampi, kärkiväliltään puolisentoista metriä. Moottorikin oli suurempi, jotain ehkä viisi kuutiosenttiä ja ehkä tyypiltään O.S. Max, ellen erehdy. Tämä ei ollutkaan pyörälaskutelineellä varustettu, kuten Amateur, vaan Taxissa oli alla kellukkeet, jotka oli kiinnitetty runkoon melko paksuilla teräslangoilla. Lennokki oli väreiltään vaaleahkon taivaansininen/valkoinen ja se oli Solar-filmin sijasta päällystetty ohuella silkillä, joka oli kiristetty lakkakerroksella ja sitten maalattu jollain polttoaineen syöpymistä kestävällä maalilla. Noista hehkutulppamoottoreistahan pakoputki työntää ulos lähes kaiken voiteluaineen palamatomana sotkien risiiniöljyyn koko lennokin rungon, varsinkin keulasta ja pohjasta. Sitä saa joka lennätyksen jälkeen pyyhkiä pois rätillä. Taxia lennätimme (minä ja muut tietysti katsojina) Isso-nimisen järven rannalla. Siellä oli Aarne-sedällämme ja hänen perheellään pieni rantapaikka Tiiliniemessä, jota he asuttivat. Tämän lennokin lentoonlähtö tapahtui vedestä ja Ripe ohjasi sitä rannalta käsin. Tässä lennokissa oli Amateurin kahdesta ohjausservosta poiketen kolme servoa, joista se kolmas oli kaasuservo, joten moottorin kierroslukua voi säätää. Risto lennätti Taxia pari onnistunutta lentoa, paitsi että laskeutumiset veteen eivät olleet niin täysin pehmeitä, että laskutelineen lankaliitoksiin tuli vaurioita. Taxi piti sitten onkia sieltä rannalle soutuveneen avulla. Laskutelinelankojen liitokset oli juotettu yhteen tinaamalla ja tinaukset pettivät laskun aiheuttamassa sysäyksessä. Onneksi Aarne-sedällä oli pajassaan tinaa ja kolvi, jolla Ripe sai liitokset juotettua kuntoon. Mutta sama pikku vaurio toistui toisellakin lennätyskerralla. En tiedä taikka muista, mikä näitten kahden lennokin kohtalo oli tai mihin ne päätyivät. Sen verran muistan, että vähän myöhemmin näin Hesassa käydessäni erään valokuvan, jonka Ripe oli onnistunut ottamaan käyttäen jompaa kumpaa näistä lennokeista. Hän oli ilmeisesti kuminauhan avulla kiinnittänyt pienen halvan Coca Cola-kameran lennokin pohjaan ja yhdistänyt sen työntötangolla ylimääräiseen servoon. Sen avulla hän oli ottanut ilmakuvan, kun he olivat käyneet lennättämässä sitä Viikin koetilan peltojen yläpuolella. Kuvasta erottuu selvästi velipojat, jotka seisovat Ripen punaisen Datsun Bluebirdin vieressä kaukana alhaalla pellon läpi kulkevan hiekkatien varressa. Nämä olivat ensi muistoni RC-lennokkien saralta, mutta voin jatkaa näitä muisteluja seuraavissa blogeissa.
Jukka Piipponen
kirjailija
kirjoittajavieras
