Jokin aika sitten olin lennellyt X-Plane 12 -simulaattorissa Havaijilla paikasta toiseen ja saarelta toiselle.
Aikamoista hyppelyä!
Päätin silloin sitten, että jonain päivänä yritän lentää saarijonon itäisimmältä tai kaakkoisimmalta saarelta eli Havaijin saarelta ("Big Island" eli Suuri saari nimityksenä ), joka on myöskin saarijonon ja osavaltion suurin saari, manner-Yhdysvaltoihin. Ajattelin kyllä, että vakiolentokoneellani Beechcraft Baron 58:lla tämä ei tule onnistumaan, koska matkaa on aivan yksinkertaisesti liikaa. Mutta ajattelin kuitenkin kokeilla.
Asetuin siis Hilon kansainväliselle lentoasemalle, joka taitaa olla Havaijin osavaltion itäisin ja kaakkoisin lentokenttä.
Oli aikainen aamu Havaijilla.
Olin riisunut koneen kaikesta ylimääräisestä. Olin laihduttanut itseni 66 kilon painoiseksi, heivannut perämiehen pois ja jättänyt kaiken rahdin kuin nallin kalliolle.
Nyt kelpaisi lentää!
Pensatankit olin pistänyt täyteen piripintaan. 135,6 kiloa polttoainetta kummassakin tankissa.
Vastatuuli oli ainakin aluksi oleva vallitseva. Myötätuuli olisi ollut kivempi.
Noin 60 astetta olisi ihan hyvä lentosuunta, arvelin.
Olin etukäteen säätänyt autopilottiin suunnaksi 60 astetta.
Sitten vain laskusiivekkeiden kulmat puolilleen, pyöräjarrut pois päältä ja moottoritehot täysille.
Kiihdytin kiitotiellä nousunopeuteen. Ehkä sitä oli vähän liikaakin, lopulta noin 90 solmua.
Vedin sauvasta rauhallisesti itseeni päin. Koneeni nousi ilmaan.
Seuraavaksi pistin autopilotin päälle. Koneeni alkoi kääntyä pikkaisen matkaa vasemmalle.
Jouduin autopilotin trimmistä säätämään nokkaa jonkin verran alaspäin, jotta koneeni ei sakkaa nousukiidossa.
Vastatuuli tulisi syömään runsaasti polttoainetta. Ajattelin, että jos tuulen suunta jatkuu vastaisena pitemmän aikaa ja jos ja kun lentoni epäonnistuu polttoaineen loppuessa ennenaikaisesti, voin yrittää myöhemmin samaa reissua mutta vastakkaiseen suuntaan eli manner-Yhdysvalloista Havaijille. Ainoa ongelma tässä suunnitelmassa on se, että jos en ole sitä ennen opetellut GPS-navigoinnin käyttöä, en ole kykenevä osumaan juuri Havaijille koneellani. Matka on liian pitkä. Jopa Havaiji-saarten suurin saari on kuin neula heinäsuovassa Tyynessä valtameressä.
Havaijin ympärillä on myöskin varsin pitkälti pelkästään aavaa merta. Alue on varsin tehokkaasti siivottu maa-alueista.
(Muistan yhdessä romaanisarjassa olleen henkilön, joka oli saanut palkinnon Norjan muotojen suunnittelemisesta.)
Koneeni nousi huiman tehokkaasti korkeuksiin. Sillä saattoi olla jotain tekemistä vastatuulen kanssa. Se ehti kohota 8200 jalan korkeuteen ennen kuin pysäytin kohoamisen. Tämän jälkeen annoin koneen vajota tasan 8000 jalkaan. Pidän tasalukemista.
Aurinko paistoi nyt päin näköä. Siellä täällä ympärillä näkyi pilviä. Saatoin kyllä lentää jo niiden yläpuolella hieman.
Ajattelin, että ainakaan ei minun tarvitsisi pelätä jäätäviä olosuhteita. 8000 jalan korkeudessakin vielä oli 8,5 plusastetta Celsiusta.
En tiennyt ollenkaan, että onko 8000 jalkaa optimaalinen lentokorkeus tälle härvelille.
Huomasin nyt tuulen sortaneen minua jonkin verran etelään, joten korjasin kurssia paremmaksi.
Ajattelin, että saattaisin periaatteessa päätyä Meksikoonkin tällä kurssilla. Tosin ei ollut toivoakaan mihinkään kohtaan Amerikan mantereita pääsemisestä.
Mieleeni tuli, että voisin jossain vaiheessa tehdä jonkin sellaisen pitkän reissun, josta olisi kuitenkin reaaliset mahdollisuudet selvitä hengissä ja lentokone kunnossa.
Kävin nyt X-Planen sivuilla, ja sain muistutuksen lentokoneeni pisimmästä mahdollisesta matkasta. Se on 942 meripeninkulmaa, joka on suomeksi sanottuna 1744 kilometriä.
Kävin samalla myöskin tarkistamassa karttapalvelusta, että kuinka pitkä matka olisi lähimmälle Amerikan mantereitten maa-alueelle. Tein päätelmän, että jos joutuisin lentämään koko matkan vastatuuleen, niin perille pääsy vaatisi kaksinkertaisen määrän polttoainetta.
Tämän saatuani selville päätin nyt keskeyttää suosiolla turhan yritykseni ja lentää Oahun saarella sijaitsevaan Honoluluun, joka on minulle niin rakas. Vaihdoin suunnaksi 280 astetta.
Nyt oli sitten myötätuulta!
Jouduin taas korjaamaan kurssia, koska koneeni oli menossa liikaa pohjoiseen päin.
Lentäessäni jo Havaijin saaren pohjoispuolella käänsin kurssia taas enemmän lännenpuoleiseksi.
Vähän myöhemmin päätinkin käydä vielä Hilossa. Pistin koneeni autopilotin pudottamaan lujahkoa vauhtia – hiukan alle 1000 jalkaa minuuttia kohti – korkeutta ja pistin sen kiinnittymään Hilon lentokentän suuntamajakkaan.
Tässä vaiheessa huomasin, että mukaan ottamastani polttoaineesta oli jo yli puolet kulunut!
Koneeni vajottua 2500 jalan korkeuteen pysäytin suunnan alaspäin. Matkaa oli vielä runsaasti kohteeseen. Hilossa varmaankin kannattaisi tankata, ainakin pikkaisen.
Lisäsin tässä vaiheessa tehoja. Ei ollut mitään syytä körötellä kuin kärrypolkuja kulkisi. Yhtiö kuitenkin maksaisi pensat.
Suuri saari häämötti jo edessä. Tai tiukasti ottaen enemmän oikealla, koska Hilon lentokenttä sijaitsi lentosuunnastani katsoen Havaijin saaren vasemmalla reunalla. Lentokentän lyhyempi kiitotie 26 oli nyt vain 20 kilometrin päässä.
Lopulta aloin laskea korkeutta. Ensin nokkaa vain autopilotin korkeusperäsintrimmistä alaspäin. Vähän myöhemmin käänsin konettani hieman oikealle, jotta lentäisin kohti oikeaa kiitotietä. Ja sitten, kun olin nopeutta saanut laskettua pistin laskutelineet ulos ja laskusiivekkeet oikeille kulmille.
Lasku onnistui jossain määrin normaalisti. Vähän kolahtaen kyllä, koska olin viime hetkinä lentänyt hiukan liian korkealla.
Kummassakin tankissa oli vielä yli 70 kiloa pensaa jäljellä. Pistin 30 kiloa lisää kumpaankin.
Ja sitten aikoisin Waima Kohalan lentokentälle, joka sijaitsee lähellä saaren luoteiskulmaa. Tarkoitukseni oli vastapäivään lentäen seurata saaren rannikkoa, kunnes ottaisin kiinni lentokentän suuntasäteestä kääntyen hieman vasemmalle ja laskeutuisin sitten kiitotielle.
Tuon kirjoitettuani huomasin koneeni ajautuneen nurmikolle. Ilmeisesti jostain syystä pyöräjarrut eivät olleet lukittuneet päälle.
Päättelin, että tuulen suunnan vuoksi olisi paras kääntyä tässä kohtaa ympäri. Tein sen hurjalla kaasunkäytöllä. Ruoho ei ole kaikkein paras päällystemateriaali.
Nousin ilmaan. Renkaani saattoivat olla hieman kuluneita. Ainakin siltä ne tuntuivat lähtökiihdytyksen aikana.
Pysähdytin kohoamisen 3500 jalassa.
Olin vähän myöhemmin onnistunut jotenkin läppäisemään korkeudenpysytyksen autopilotista pois päältä. Saattaa johtua siitä, että edellisenä yönä oli klo 4.42 eräs kaverini herättänyt minut vahingossa taskupuhelulla. Onneksi olin kuitenkin jossain vaiheessa saanut jälleen unta palloon. Mutta en tainnut olla saanut sitä riittävästi kuitenkaan.
Piti jälleen pudottaa runsaasti korkeutta, hieman alle 6000 jalan korkeudesta.
Kytkin lopulta koneeni suuntasäteeseen.
Tein saarta lähestyessäni päätelmän, että 2250 jalkaa on kenties hiukan liian pieni korkeus. Lentokenttä sijaitsi vähän kauempana rannasta.
Lisäsin tehoja ja kohotin nokkaa.
Pelitietokoneessani kiinni olevan hiiren vierityspyörä on ollut pari kuukautta ihan finito, joten on jonkin verran vaikea minun X-Planessa käyttää zoomattavaa "elävää karttaa". Nyt kyllä oli jäänyt ottamatta käyttöön myöskin liukupolku. Sen avulla olisin ainakin nähnyt, että millä korkeudella minun suhteeni kiitotie olisi ollut.
Pysäytin kohoamisen 3500 jalkaan.
Sitten lisäsin taas korkeutta.
4000 jalassa pysäytin kohoamisen.
Ja sitten näin sen! Tein ensin kaarroksen oikealle ja sitten heti vasemmalle päästäkseni samaan linjaan kiitotien kanssa. Laskutelineet ulos ja laskusiivekkeet sopivaan kulmaan.
Jouduin laskeutumaan ylämäkeen, sillä kiitotie oli vino. Laskeutuminen oli raju ja kolahtava. Mutta onnistuin silti.
Nyt päättelin joutuvani nousemaan ylös alamäkeen, koska tuuli siltä suunnalta. Ja sitä paitsi toiseen suuntaan kiitotietä oli vain lyhyt pätkä jäljellä.
Käänsin koneeni pikavauhtia ja kätevästi. Toinen päälaskutelineen pyöristä korkeintaan hipaisi nurmikkoa.
Konan kansainväliselle lentokentälle olisi vain 50 kilometrin verran linnuntietä.
Kiihdytin, nousin ilmaan ja pistin autopilotin trimmistä koneen nokkaa hiukan ylöspäin.
Lähtökiihdytys oli taaskin ollut huteranoloista. Pitää heti vaihtaa renkaat, kun mahdollista. Ja kun viitsii.
Autopilotti käänsi koneeni takaisin tulosuuntaani oikean kautta vuorien kylkiä melkein hipoen.
Yli 6000 jalan korkeudessa pysäytin kohoamisen, ja heti sen tehtyäni pistin koneeni jälleen vajoamaan. Olisin aivan kohta rannikolla.
Lensin meren ylle saakka. Tarkoitukseni oli tarpeeksi pitkälle päästyäni ottaa mahdollisimman suora suunta kaukana sijaitsevalle lähes pohjois-etelä-suuntaiselle kiitotielle.
Kiitotie sijaitsee saaren reunassa rannan suuntaisesti.
Nyt tein kuitenkin havainnon tuulen suunnasta. Minun olisikin nyt pakko lentää kiitotien ohi ennen kuin voisin laskeutua, pohjoisen suuntaan.
Olin pysäyttänyt vajoamisen vähän yli 2700 jalan korkeuteen.
Kaikenkattava sumu oli noussut häiritsemään lentosuoritustani. Juuri ja juuri näki vähän eteensä. Piti olla tarkkana, ettei törmäisi mihinkään. Kuten maahan.
Olin päättänyt nimittäin lentää kiitotien itäpuolitse eli saaren puolelta. Siinä on jonkin verran korkeuseroja.
Näin kuinka lentokenttä jäi oikealle puolelleni. Tässä vaiheessa sumu oli jo melko lailla hälvennyt. Onneksi.
Päädyin lopulta merelle asti, mikä sopi suunnitelmiini. Meren päällä matalalla lentäessä olisi helpompi tehdä suunnanvaihdos törmäämättä samalla johonkin.
Lopussa sitten vasemman kautta käännös tulosuuntaan. Tässä vaiheessa olin pistänyt autopilotin vielä kiinni suuntasäteeseen. Kytkin sen kuitenkin pois melko pian.
Sinänsä, vaikka laskeutuminen tuntui rutiinilta, nopeutta minulla oli aivan liikaa loppuvaiheessa. Erinomaisesti suoritettu loppuloivennus luultavasti esti konettani tuhoutumasta.
Taisin olla jo hiukan väsynyt. Ihmettelin koneeni kiitäessä edelleen liian lujalla vauhdilla kiitotietä eteenpäin, että miksi nopeus vähenee kovin hitaasti. Tajusin unohtaneeni pistää potkurit jarrutukselle. Onneksi sentään pyöräjarrut toimivat hyvin ja kiitotie oli suhteellisen pitkä.
Nyt enää piti lentää sinne Honoluluun. Ja se saisi riittää tältä erää. Matka olisi pitkä, mutta ainakin ehtisin käydä lentokoneen pöntöllä, josta se lopuksi todennäköisesti putoaisi pahaa-aavistamattoman sianruhoja kuljettavan laivan kyytiin.
Nykyään ei saa enää toimivia lentokoneita. Mutta oikeasti tämä pönttö ei tullut vakiona koneen mukana. Ostin sen myöhemmin halvalla Pohjois-Koreasta.
Olin väsynyt.
Muistin viime hetkellä lisätä polttoainetta tankkeihin, vaikka luultavasti 64 kiloa kummassakin tankissa olisi hyvin riittänyt loppumatkan suorittamiseksi.
Ja vielä kerran potkurien lavat oikeaan asentoon eli nousuasetuksille. Kiihdytys. Jäljellä oleva kiitotie riitti hyvin lähtökiihdytykseen. Erinomainen lentokenttä! Mutta kone edelleen pyrki hoipertelemaan. Joku saa katsoa Honolulussa sitten laskutelineitä.
Suunta oli nyt suurin piirtein luode. Tarkoitukseni oli olla törmäämättä Havaijin saaren ja Oahun välissä möllöttäviin neljään saareen. Vuorenhuiput voivat olla ikävä asia. Annoin koneeni nousta 5000 jalkaan saakka.
Ja tässä välissä annoin autopilotin hoitaa hommansa. Oli automaattinen suunta, ja minä lähdin takahuoneeseen kakalle.
Palattuani kakalta lentokoneeni ohjaamoon kaikki oli hyvin. Koneeni oli paraikaa ohittamassa vasemmalta eli eteläpuolelta em. neljää saarta – Maui, Kahoolawe, Lanai, Molokai –, ja samalla kurssilla jatkaen koneeni päätyisi lopulta Oahun saaren ylle tai sen läheisyyteen.
Kun matkaa Oahun saaren itäkaakkoisimpaan pisteeseen oli enää alle 80 kilometriä, pistin autopilotin ottamaan suunnan Kokon pään (Koko Head) suuntamajakasta, joka sijaitsee niillä paikkeilla. Autopilotti muutti suuntaa lievästi vasemmalle. Alkuperäisellä suunnalla koneeni olisi luultavasti ohittanut Oahun aivan sen pohjoispuolelta.
Oahusta luoteeseen muuten sijaitsee vielä kaksi saarta: Kauai ja Niihau, jos ketään kiinnostaa.
Ja sitten vain päättämään, että mille kiitotielle laskeutuisin.
Kun nyt lensin kuitenkin 5000 jalan korkeudessa, niin voisin yhtä hyvin ylittää vuoret ennen laskeutumista.
Huomasin, että tuulen suunnan ollessa nyt myötäinen joutuisin joka tapauksessa ohittamaan ensimmäiset alueen kiitotiet ennen kuin voisin laskeutua millekään niistä.
Muuten olisin voinut yrittää vaikeampaa temppua eli keskustasangon lentokentälle laskeutumista, mutta näin väsyneenä ja uupuneena en riittävän varmasti onnistuisi laskeutumisessa.
Ja niin alkoi Oahun saari lopulta siintää kaukaisuudessa. Matkaa sille oli enää 25 kilometrin verran.
Nyt sitten vain katsomaan, että riittääkö 5000 jalkaa korkeudeksi, kun pitää ylittää lähimpänä minua olevia vuoria.
Päätin sitten, että tulen laskeutumaan kiitotielle 08L.
Vuorten lähestyessä kävin pistämässä mukillisen rooibosia hautumaan. Retkikeitin on kiinni siinä, missä ennen lentokoneessani oli sijainnut tupakansytytin.
Nyt päättelin korkeuteni olevan riittävä. Eräs korkea huippu jäisi reitilläni juuri oikealle puolelle muodostamatta vaaraa.
Annoin koneeni rauhassa viilettää kohti keskitasankoa.
Seuraava toimenpide oli sitten se, että vuortenhuiput vältettyäni pistin koneeni pudottamaan korkeutta.
Olin kuitenkin unohtanut antaa uuden suunnan koneelleni sen ohitettua em. suuntamajakan. Onneksi tästä ei ollut aiheutunut haittaa saatikka vaaraa. Pistin automaattisen suunnan jälleen päälle.
Annoin koneeni lentää lahtien yli.
Ja ennen seuraavia vuoria käänsin koneeni ympäri tulosuuntaan.
Tuli tässä vaiheessa häsellettyä autopilotin kanssa.
Tehtyäni käännöksen olin myös liian korkealla. Pistin laskutelineet ulos ja laskusiivekkeet oikeaan asentoon. Ensin hiukan nopeampi korkeuden pudotus, minkä jälkeen...
Loppulähestymiseni olikin sitten taas kuin oppikirjaesimerkki. Koneeni pudotti tässä vaiheessa korkeutta hitaasti ja varmasti. Käytin tehokkaasti kaasuvipuja ja tarkkailin nopeusmittaria.
Vedin koneelleni kunnon loppuloivennuksen. Koneeni pyörät koskettivat lopuksi kiitotien pintaa kuin enkelit. Nopeutta oli myöskin vain juuri sopivasti.
Kuten yhdessä kirjassa oli sanottu: haisee palaneille höyhenille.
Ainoa kauneusvirhe tässä viimeisessä oli se, kuinka huonokuntoisiksi renkaat olivat reissussa ehtineet mennä. Ja se oli varmaankin täysin omaa syytäni. Mutta onneksi sain pidettyä koneeni nytkin hallinnassani. Nyt pääsee lentokonemekaanikko tai useampikin töihin!
Lentokonemekaanikot ovat kivoja!
Ja nyt sitten seuraavaksi rooibosin (joka on ehtinyt jo hiukan jäähtyä) kimppuun.
nää itseluodut haasteet on niitä parhaita. Mietin tuossa heti alussa että varmaan hyppelehtiminen tarkottaa jotain Havilland beeveriä. tai mikä tahansa ns bush plane. STOL. Eli kyytiin mahtuu kissa, juomapullo, hernekeittopurkki, sytkäri, ja max 1,4 kilonen postipaketti kohteeseen. Kumminkin. Mutta täähän meni ihan eri suuntaan mitä luulin. Mainitsinkin jos oikein muistan, niin alaskaseikkailuistani; vanha DC-3 postilenkokone tai tms, lumipyry, ei GPSsssäää, vain pelkkä kartta, oikeesti siinä sylissä in real life kun lennät. upeeta. kunnon muinaiskokemus 30-luvulta ilman radiomajakoita tai mitään piipittimiä. Yritin jollain microsoft flight simulatorilla 20 vuotta sitten tms vetää jonku kunnon cargo hauling tehtävän 747:eeeiiissskalla, tai vastaavalla, ja reaaliajassa eli joku 8 tunnin lento. oli pitkä työttömyysaika nuorempana niin mikäs siinä sitten, kokeillaan. Homma sortui tylsyyteen. Nousu oli kivaa, niinkuin aina, koko outbound hässäkkä, mutta kun ollaan valtamaren yllä (tyynimeri tällä kertaa) niin. avasin siinä jo autopilotin alla viinipullon ja kävin selailemaan nettiä (alt+tab you know). ja lopulta kaveri kutsui dokaamaan, niin mikäs siinä sitten, jäi simut kesken. en edes jaksanut tallentaa kyseistä lentoa. immersio (ja tuntipalkka) ei ollut tarpeeksi suuri että keskittymiskyky jaksaisi loppuun asti. Colin Hunt yritti iskeä muijan MFS:llä muuten, sehän oli hieno yritys sinänsä https://youtu.be/02l61IAjiFs
VastaaPoistaOkei.
PoistaKäytän X-Plane 12:ssa ainoastaan sellaisia lentomasiinoita, jotka löytyvät simusta vakiona. Jostain syystä ulkopuolelta siirtämäni lentohärvelit ovat saaneet simulaattorin version näkymän rupeamaan nykimään. Versiossa 11 ei ole ollut kai samaa ongelmaa koskaan, mutta se on jostain syystä taas varsinkin viime aikoina toiminut epävakaasti. On kaatuillut turhan paljon.
On tämä Beechcraft Baron 58 melko moderni kone, vaikka ei sisälläkään maanläheisyysvaroitinta.
FlightGear-simulaattoria käyttäen olen lentänyt vaikka millä lentokoneilla. Myös de Havilland Beaverilla. Kotilentosimulaattorilentäjän urani alkuajat olivatkin olleet aikamoista koelentotoimintaa.
Ikävää on, että epäkaupalliset lentosimulaattorit tukevat huonommin hienompia peliohjaimia.
Olen viime aikoina tehnyt Suomen-ympärilentoa. Ajankohta ja säätila ovat olleet asetuksista laitettuna oikean elämän mukaisiksi. On ollut melko lailla haastavaa, kun vähän joka paikassa oli ollut pilviä ja/tai sumuisuutta. Lapissa on myös jonkin verran korkeuseroja. Mutta olen onnistunut selvittämään eteen tulleet ongelmat. Pääasia kuitenkin on, ettei ole ollut isommin ainakaan jäätämistä.
Joo, pitää pistää tuo videonpätkä tiedoksi eräälle tuntemalleni lentäjäkirjailijalle.
Poistasuomen kentät ja pikkukentät ympäriajelu kuulostaa kivalta myös, pitää myös toteuttaa, laitan listalleni "asioita joista innostun ja pitäisi tehdä mutta 3 vuotta myöhemmin vasta muistan tehdä sen ja tän". Nyt mennään ajassa taasen taaksepäin ysärin vaihteeseen; muistan kun F-15 Strike Eagle -pelissä(ei simu) pääsi jopa suomeen asti, tutkassa tai jossain huijari GPS:ssä luki jotain että "eäkeäslompoulo" tms, ja "rovaniemi". Yritettiin etsiä tuntureita siellä mutta vittu siellä saatana mitään ollut. todettiin ekaa kertaa elämässämme että "vittu nää oo jaksanu mitään tuntureita piirtää tänne perkele".. Onneks nykyäänhän on aivan överimeininkii maaston kanssa. jo 20 vuotta sitten oli jo melkein ok google mapsimaista meininkii. En ole nykyisiä lentosimuja pelannut mutta tekisi mieli kyllä. WW2 combat flight simulatorit on lähellä sydäntä, olin aina niissä haka ja ässäpilotti, mutta nykyään noissa tarttee maksaa jotain 20 euroa kuukaudessa että pääsee online taas. ei kiitos. Ja näin. Ja joo, toivottavasti lentäjätoveri edes naurahtaa kerran tuolle Colin Huntin nololle deitti-illalle
PoistaAikoinaan eräs kaverini oli pelannut Warbirdsiä. Olivat joutuneet selittämään ulkomaalaisille pelaajille, mitä ne mahallaan olevat siniset hakaristit hänen porukkansa lentokoneiden kyljissä ja siivissä oikein olivat.
PoistaLentäjäkirjailijakaverini ei ole vielä vastannut viestiini. Toivottavasti se ei ole sujahtanut automaagisesti sähköpostipalvelun roskapostikansioon.
Aikoinaan eli vuonna 2020, kun minulla ja yhdellä toverillani oli vaikeuksia saada manuaalisesti Cessna 172:n moottoria pörräämään FlightGearissä, eli käynnistymään ja sen jälkeen pysymään myös käynnissä, lentelimme aluksi enemmän GeoFS-kevytsimulaattorilla. Siinä on ilmakuvapohjainen maastosto. Tosin siihen on alettu ymppäämään myös hienouksia viime vuosina.
Mielettömän kauan aikaa sitten eli lapsena olin polkupyörälläni aina välillä ajellut Vantaan Varistosta Askistoon pelatakseni kummieni Commodore 128 -tietokoneella lentosimulaattoria. On se kehitys kehittynyt.