Olen melko äskettäin tehnyt Suomen-ympäryslennon vakiolentokoneellani Beechcraft Baron 58:lla | X-Plane 12 -lentosimulaattoria käyttäen. Siinä meni itse asiassa monta päivää. Tosin joka päivä en kuitenkaan lentänyt.
Mutta näihin aikoihin vuodesta Suomessa on ilahduttavan valoisaa, ja jossain määrin valoisaa myös yöaikaan. Joten lensin myös yölläkin välillä.
Matkan ensimmäisellä puoliskolla varsinkin oli varsin suurta pilvisyyttä.
Käytin simulaattorissa, kuten nykyään yleensä tapaan tehdä, realistisia tosimaailman säätiloja ja ajankohtaa.
Käytin suhteellisen vähän mitään suunnistusapuja lentojeni aikana. Osittain tämä johtui Suomen lentokenttien varustelutasosta, joka joidenkin kohdalla on heikompi.
Traficomin sivuilta tästä osoitteesta löytyy muun ohella kartta Suomen lentoasemista. Näiden lisäksi on toki olemassa myös lukuisia lentopaikkoja. Lentopaikat-sivustolla lausutaan näin:
Suomessa on noin 70 virallista valvomatonta lentopaikkaa eli kansankielellä korpikenttää tai pienlentokenttää. Tämän lisäksi monia peltokenttiä ja kevytlentopaikkoja.
Päätin aloittaa lentoni vastoin normaalijärkeä Helsingissä sijaitsevalta Malmin lentokentältä, vaikka se ei ole ollut lentokäytössä enää vuosiin. Käytin hyväkseni sitä, ettei sitä ole vielä poistettu X-Plane 12 -simulaattoristani. Eikä sitä varmaan simulaattorin tästä versiosta poistetakaan, koska sitä ei kerran ole tähänkään mennessä tehty. Odotetaan X-Planen versiota 13, jos sellainen joskus on tuleva.
Helsinki-Malmi Airport -sivustolla sanotaan hienosti näin:
Valitettavasti en tehnyt isommin mitään muistiinpanoja mittavasta lentorupeamastani maamme kamaralla (ja joskus harvoin meren yllä).
Malmin lentokentältä lensin ensin Hankoon. Hangon lentokenttä ei ole lentoasema vaan pelkkä lentopaikka. Mutta siellä on asunut eräs minulle tärkeän yhdistyksen kävijä sen jälkeen, kun hän oli kyllästynyt maksamaan korkeaa vuokraa länsi-Vantaan Myyrmäen asunnostaan. Valitettavasti en ole kuullut hänestä mitään vuosiin.
Hangon-reissulla lensin myös meren yllä.
Hangosta lensin Turkuun, sieltä Poriin ja sieltä Vaasaan. Sieltä taas Kokkola-Pietarsaareen, sieltä Ouluun ja sieltä Kemi-Tornioon. Tällä suunnalla ihmettelin kaukaista kajoa, mutta se oli varmaankin aurinko.
Seuraavaksi Rovaniemelle. Panin merkille siellä, että sieltä olisi periaatteessa lyhyt matka Kemijärven lentopaikalle. Yksi wanha kaverini on kotoisin Kemijärveltä.
Tämän jälkeen matka jatkui Kittilään ja sieltä taas Enontekiölle.
Lapissa pinnanmuodot ovat hieman erilaisia kuin etelämpänä. Piti olla varovainen. Pilvisyys haittasi jonkin verran.
Ivaloon näytti olevan hirmuinen matka Enontekiöltä. Katselin karttamateriaaleja oikein tiiviisti ennen kuin lähdin taittamaan matkaa. Mutta Ivalon lentokentän löytäminen ei sitten kuitenkaan muodostunut vaikeaksi.
Tässä välissä voin mainita, että jouduin lentämään välillä huimissa korkeuksissa, kun halusin lentää pilvien yläpuolella enkä mahdollisesti jäätävissä ja varmasti tylsissä olosuhteissa loppumattomalta tuntuvan vesihöyrypatjan sisällä. Sieltä oli sitten aina iso homma pudottautua lähemmäksi merenpinnan tasoa. Tapasinkin käyttää huiman korkealla lennettyäni slam donk -tapaa korkeuden pudottamisessa esim. 3000 jalan korkeuteen. Eli moottorit tyhjäkäynnille ja potkurienlavat huomattavasti pienemmille kulmille, ja koneen nokkaa selvästi alaspäin. Näin ei ollut suurempaa vaaraa tulla tuhotuksi jäätävien olosuhteiden toimesta.
Koneeni taisi lentää reissuillani maksimissaan 12.000 jalan korkeudessa. Juurikaan korkeammalle Beechcraft Baron 58 ei edes pääse.
Onneksi lämpötilatkin olivat melko kesämäisiä. Tai eivät ainakaan talvimaisia.
Ivalosta lensin Kemijärven lentopaikalle. Sieltä Kuusamoon, sitten Kajaaniin ja lopulta Kuopioon.
Seuraavaksi Joensuuhun ja sitten Savonlinnaan. Ja seuraava kohde oli Lappeenranta.
Olin jättänyt siinä välissä suosiolla Imatran välistä, koska siellä on vain lentopaikka, jonka kiitotie on kilometrin pituinen. Olisin varmaankin selvittänyt sen, mutta nyt ei ollut mitään erityisempää syytä käväistä siellä. Äitini äiti oli kyllä asunut pitemmän aikaa Ruokolahdella, mutta hän on ollut kuolleena sen verran pitkän aikaa, etten nyt viitsinyt hänen takiaan.
Ja kyllähän te tiedätte, Ruokolahden leijonakin oli ollut siellä. Siis Ruokolahden maisemissa. Ainakin pikkaisen aikaa. Vuonna 1992. Erään arvion mukaan kyseessä on saattanut olla todellinen leijona, joka oli karannut venäläisestä sirkuksesta. Siinä tapauksessa, jos näin oli, niin onneksi se häipyi sitten takaisin Venäjälle. Vaikka Suomen vaakunassa onkin leijona.
Lappeenrannasta lensin suoraan Vantaalla sijaitsevalle Helsingin lentoasemalle, josta tavattiin ennen wanhaan usein käyttää nimitystä Helsinki-Vantaa, ja ilmeisesti jonkin verran nykyäänkin. Jätin käymättä Immolassa sekä matkan varrelle osuneessa Utissa. Jälkimmäinen on nykyään sotilaslentokenttä, ja Immola taas on entinen sotilaslentokenttä. Sinne kansallissosialistisen Saksan diktaattori Adolf Hitler laskeutui Focke-Wulf Condorilla, kun hän tuli tapaamaan vastentahtoista Suomen marsalkka Mannerheimia kunnioittaakseen tätä tämän 75-vuotispäivän kunniaksi vuonna 1942 kesäkuun 4. päivänä.
Hitlerin tiedettiin kulkevan lentokoneella vain hyvin harvoin, joten asiassa oli jännityselementtejä. Suomalaiset hävittäjälentokoneet saattoivat konetta loppumatkan. Laskeutumisen jälkeen lentokoneen laskuteline kuitenkin syttyi tuleen, ja suomalainen sotilas juoksi koneen vieressä käyttäen sammutinta.
On muistaakseni olemassa valokuva, jossa Hitler hieman kompastelee, ja Mannerheim näyttää hieman vahingoniloiselta.
Mannerheim ja Hitler keskustelivat junanvaunussa, ja suomalaiset nauhoittivat salaa jälkimmäisen normaalia puheääntä keskustelun aikana. Tämä on ainoa nykypäivään asti säilynyt nauhoitus, jolla sitä on. Vuoden 2004 Perikato-elokuvaa varten, joka kertoo Hitlerin ja kansallissosialistisen Saksan viimeisistä päivistä, pääosahenkilön näyttelijä, sveitsiläinen Bruno Ganz (1941–2019), käytti osaansa valmistautuessaan hyväksi juuri tätä nauhoitusta Führerin normaalista puheäänestä.
Minusta Ganzin roolisuositus on suorastaan häikäisevä ja Perikato erinomainen elokuva. Minulle Bruno Ganz tulee aina olemaan ainoa oikea elokuva-Hitler.
Näiden muisteloiden jälkeen palaan jälleen blogimerkintäni varsinaiseen asiaan. Laskeuduin Helsinki-Vantaan lentokentän kiitotielle 22R. Lopuksi piti vielä tehdä varsin lyhyt pyrähdys Malmin lentokentälle, koska sieltä kerran olin aloittanut tämän lentorupeamani.
Ilmaannousun jälkeen käännös oikealle eli pohjoiseen. Annoin koneeni kohota vain 1500 jalan korkeuteen, koska matka oli oleva varsin lyhyt. Seuraavaksi käännös oikealle, eli nyt posotin idän suuntaan. Ja koska Malmin lentokenttä on pohjois-etelä-suuntainen, käännyin sopivassa kohdassa sitten suoraan etelään.
Matalasta lentokorkeudesta minun oli vaikea nähdä, mitä maan pinnalla piili. Mutta onnistuin paikallistamaan kuitenkin Malmin lentokentän kiitotien. Laskeuduin sille ja melko hyvin ja pehmeästi.
Olin tyytyväinen itseeni. Myöskin siksi, että lentämiseni oli sujunut varsin sujuvasti ja hyvällä, rautaisella rutiinilla. Olosuhteet olivat usein vaikeat tai ainakin vaikeahkot, ja selvitin ne melko hyvin. Pitkän rupeaman aikana en kertaakaan onnistunut rikkomaan lentokonettani.
Samana päivänä, kun saavuin "maaliin", oli eräs naispuolinen toverini lähtenyt modernin matkustajalentokoneen kyydissä lomalle Rodokselle miehensä kanssa. Tämän kunniaksi päätin lennellä vielä Rodoksen maisemissa.
Valitettavasti Rodoksella oli jo varsin pimeää, koska saari sijaitsee Suomeen verrattuna varsin etelässä, vaikkakin samalla aikavyöhykkeellä.
En oikein meinaa muistaa, että Rodoksen saaren rannikonsuuntainen siviililentokenttä on nimeltään Diagoras. Lentoasema on tuon niminen, koska se on omistettu antiikin aikaiselle nyrkkeilijälle ja Olympian kisojen 400-luvulla eKr. eläneelle voittajalle Diagoras Rhodoslaiselle. Itse olisin ehdottanut tuon Diagoraksen tilalle Diagoras Meloslaista (s. 475 eKr.), mutta tätä ei ilmeisesti valittu edustamaan Rodoksen kansainvälistä lentoasemaa, koska hän oli meloslainen, ei rodoslainen. Melkoista nurkkakuntaisuutta. Ihminen, joka kykenee pilkkomaan kreikkalaisen tarusankarin Herakleen patsaan kypsentääkseen nauriita syötäväksi, ei voi olla läpeensä paha.
Rodoksella sijaitsee jonkin matkan päässä saaren rannoilta myöskin sotilaslentokenttä.
Itse muistan Rodoksen sen (huonosti rakennetusta) kolossista sekä siitä, että rodoslaiset pykäsivät ja pystyttivät sen kiitokseksi siitä, että auringonjumala Helios, Helios, Helios oli heidän mielipiteensä mukaan pelastanut heidät hellenistikuningas Demetrios "Piirittäjän" piiritykseltä vuonna 305 eKr. Demetrios I oli varsin hyvä piirittämään, sillä hän kehitti taiteenlajin tekniikkaa, mutta hän ei aina onnistunut piirityksissään. Kerrankin hän joutui luopumaan Spartan kaupungin piirittämisestä, kun vaativat valtionasiat vaativat hänen armeijansa läsnäoloa toisaalla. Rodoslaiset rakensivat jättipatsaansa Demetrioksen jälkeensä jättämästä mittavasta määrästä piirityskalustoa.
Lisäksi Rodoksella on kuvattu vuonna 1961 julkaistu Navaronen tykit -elokuva, joka perustuu skotlantilaisen kirjailijan Alistair MacLeanin (1922-1987) samannimiseen romaaniin. Sellaista saarta kuin "Navarone" ei kuitenkaan ole eikä ole ollut, ja niin elokuva kuin kirja, johon se perustuu, ovat fiktiivisiä. Tämä on minusta tylsää.
Ja palatakseni taas asiaan, niin Rodoksella oli musta yö. Simulaattori oli pistänyt minut nousemaan itäkaakon suuntaan kiitotieltä. Minä tein sen, ja sitten käännyin vasemmalle pohjoisen suuntaan. Nousin siinä ehkä 3000 jalan korkeuteen. Lopulta käänsin koneeni lentämään vasemmalle länteen päin. Lopulta lensin etelään, ja kun olisi pitänyt alkaa kääntää konetta menemään saaren pohjoisrannan suuntaisesti kohti kiitotietä, niin tein huomion, että tuulen suunta oli muuttunut.
Koska oli yö ja oli pilkkopimeä, päätin suosiolla laskeutua vastatuuleen, joten köröttelin hitaalla lentokoneellani toiselle puolelle saarta, siis koillispuolelle. Lopulta käänsin koneeni oikean kautta etelään, ja sitten aloin pudottaa myös pikku hiljaa korkeutta kaartaessani pikku hiljaa alkuperäiseen tulosuuntaan.
Tarkkailin koneeni nopeutta, myös vajoamisnopeutta. Pistin vasta melko myöhäisessä vaiheessa laskusiivekkeet oikeille kulmille ja laskutelineet ulos.
Ottaen huomioon, miten vaikea oli näköaistin avulla arvioida kiitotien pinnan etäisyyttä lentokoneestani, niin laskeutumiseni oli melko täydellinen.
