Kylläpä edellisen blogimerkinnän julkaisemisestani on aikaa!
Sain viime yön alussa inspiraation. Eteläisellä Atlantilla sijaitsee Saint Helenan saari. Niin, juuri se saari, jolle Ranskan keisari ja varsin taitavaksi ja menestyneeksi sotapäälliköksi päässyt Napoleon Bonaparte (1769-1821 jKr., virassa 1804 - n. 1814) karkotettiin sen jälkeen, kun hän oli menettänyt pelin jo toisen kerran (silmitöntä ylivoimaa vastaan ei voi taistella kuinka pitkään tahansa, on sitten kuinka nerokas ja taitava sotapäällikkö tahansa). Edellinen karkotuspaikkahan oli sijainnut Elban saarella, jolta on suhteellisen helppo paeta, kun se sijaitsee vain 20 kilometrin päässä manner-Italiasta. Ja Napoleonin liikkumisia vartioitiin oikeasti törkeän huonosti. Saint Helena taas sijaitsee jopati 2000 kilometrin päässä Afrikan mantereelta. Sitä lähin maa-alue on siitä luoteeseen sijaitseva Ascensionin saari, joka sekin sijaitsee hirmuisen kaukana siitä. Ja miksi Napoleonia olisi kiinnostanut edes paeta Ascensionille? Saaren pysyvän asutuksen oli nimittäin aloittanut alueelle vuonna 1815 sijoitettu brittiläinen varuskunta.
Saint Helenan saari sijaitsee siis oikeastaan keskellä ei mitään. Nykyään se kuuluu osana Yhdistyneen kuningaskunnan merentakaista aluetta Saint Helena, Ascension ja Tristan da Cunha. Kolmikosta jälkimmäinen sijaitsee Saint Helenasta varsin, eli erittäin, kaukana, luonnollisesti.
Olin tehnyt laskelmia, että myötätuulen vallitessa olisi minun ehkä mahdollista päästä yksillä bensoilla Saint Helenalta Afrikan länsirannikolle, nimittäin lähellä rannikkoa Angolassa sijaitsevalle Namiben lentokentälle, vaikka varmuutta asiasta ei olisi. Lentokenttä on ilmeisesti sama kuin Welwitschia Mirabilis Airport. Lentokentän kiitotie on 2500 metriä pitkä, joten se riittäisi monelle isokokoisemmallekin lentokoneelle kuin minun wanhalle "vakiolentokoneelleni" Beechcraft Baron 58:lle. (Niin, en ole viimeksi kuluneina viikkoina päässyt alkua pitemmälle uuden lentokonetyypin eli Boeing 737-800:n kanssa.)
Tulin lopulta siihen tulokseen, että ainakin lento Ascensionin saarelle mitä luultavimmin onnistuisi, mikäli en sitten jotenkin onnistuisi lentämään sen ohi huomaamatta sitä.
Mutta sitten päätin kuitenkin ottaa "tyypit" Saint Helenasta, vaikka näin ei saisi sanoa paikkakunnista, kun ilmaisu on kuitenkin tarkoitettu lentovehkeitä varten.
Saaren lentokenttä on itse asiassa ollut olemassa vasta joidenkin vuosien ajan. Se avattiin käyttöön vuoden 2016 kesäkuussa ja kaupallinen lentoliikenne aloitettiin kentällä seuraavan vuoden lokakuussa.
Saint Helenalla ei alun perin edes ollut ollut mitään paikkaa, johon kiitoradan voisi sijoittaa. Ongelman ratkaisivat insinöörit siten, että hirmuisenkokoista rotkoa täytettiin maalla riittävässä määrin. Ja niin saatiin saaren itärannikon viereen aikaiseksi suurin piirtein pohjois-etelä-suuntainen kiitotie, jonka pituus on 1950 metriä ja korkeus merenpinnasta 310 metriä. Kiitotien lyhyys rajoittaa jossain määrin lentoyhtiöiden kykyä käyttää saaren lentokenttää. Toinen, oikeasti erittäin vaikea ongelma lentoyhtiöille on se, että Saint Helenalla sijaitsevat eräät maailman pahimmista tuuliolosuhteista lentoliikenteen kannalta. Tuuliväänteitä on jatkuvasti. Saint Helenan kiitotietä saavatkin käyttää vain erityisen koulutuksen läpikäyneet lentäjät. Lentoyhtiöt ovat keskimäärin olleet vähemmän halukkaita maksamaan lentäjiensä kouluttamista vain sitä varten, että nämä voivat lentää Saint Helenalle tai sieltä pois.
Saint Helenan lentokentän suosio onkin jäänyt varsin minimaaliseksi. Saaren ja Ascensionin välillä kuitenkin on toiminnassa säännöllinen tilauslentoliikenne kuukausittain.
Huomasin Suomen yön alkupuolella, että Saint Helenallakin oli jo pimeä. En kuitenkaan viitsinyt odottaa seuraavaan päivään päästäkseni lentämään valoisaan aikaan enkä halunnut tehdä poikkeusta siihen nykyisin noudattamaani omaan sääntööni, että lennän ainoastaan oikeassa ulkomaailman ajassa ja säässä.
Päätin tehdä lennon saman tien. Lentokoneeni nokka osoitti pohjoisen suuntaan kiitotiellä 01. Oli huiman pimeää, ja ulkopuolella näkyivät lähinnä lentokentän ja kiitotien valot.
Onnistuin tekemään onnistuneen nousun Saint Helenan kiitotieltä. Ilmaan päästyäni huomasin kuitenkin lentokoneessani outoa käyttäytymistä, joka oli kuitenkin ollut täysin odotettavissa. Konetta piti koko ajan ohjata, ettei se kallistelisi ja heiluisi sinne tänne ja lopulta putoaisi. Oli totta, että tuuliolot ovat saarella kammottavat.
Tuuli puhalsi idän suunnasta muistaakseni.
Saatuani koneeni lopulta vakaasti hallintaani pistin lentokoneeni autopilotista posottamaan idän suuntaan jonkin verran yli tuhannen jalan korkeudessa. Tarpeeksi pitkän aikaa ajettuani idän suuntaan käänsin kokan oikealle etelän suuntaan. Ja sitten vielä kerran oikealle, ja nyt posotin lännen suuntaan.
Pelkäsin jonkin kunnon heilutuksen irrottavan lentokoneen autopilotin ohjauksesta. Nyt ei saanut nukkua, ajattelin.
Lopulta otin suunnan pohjoiseen. Ensin pistin autopilotin ottamaan kiinni lentokentän suuntamajakasta, joka sijaitsi riittävän lähellä kiitotietä ollakseen hyödyllinen.
Lähemmäksi saarta päästyäni irrotin koneen suuntamajakan ohjauksesta. Otin samalla pois autopilotista korkeuden pysytyksen. Aloin pikku hiljaa pudottaa korkeutta. Nokkaa hieman alaspäin, moottoritehoja pois ja potkurinlapojen kulmia pienemmälle.
Melko mustalla saarella näkyi kiitotie valaistuna. Saint Helenan lentokentän kiitotien päät sijaitsevat itse asiassa matalammalla kuin sen keskikohta. Tai näin ainakin on asian laita X-Plane-simulaattorissa.
Jonkin verran heilutteli. Minulle ei tuottanut mitään henkistä vaikeutta olla irrottamatta konetta autopilotin Flight Director -moodista, joka pyrkii pitämään koneen menoa jonkin verran vakaampana. Olin itse asiassa jo lennon alussa myöskin pistänyt namikasta päälle asetuksen, että potkureiden pitää pörrätä tasatahtia. Kuvittelin sen auttavan vakauttavasti.
Pidin oikeasti kieleni keskellä suuta yrittäen pitää koneeni vakaassa asennossa. Pelkäsin kaiken aikaa tuuliväänteen iskemistä kunnolla kohdalle. Piti tarkata silmä kovana nopeusmittaria, variometriä sekä korkeusmittaria.
Pimeässä lentäjän on melko vaikea saada näkönsä avulla tuntumaa siihen, kuinka kaukana hänen lentämänsä kone on kiitotien pinnasta. Ja kun vielä lentosimulaattorissa lentäjän syvyysnäöstä ei edes ole mitään hyötyä. Joutuu vain luottamaan kokemukseensa ja ammattitaitoonsa.
Pistin vielä laskusiivekkeet täysin auki. Lisäsin melko paljon tässä vaiheessa moottoritehoja, koska laskusiivekkeet aiheuttavat ilmanvastusta.
Lentokoneeni pyörät osuivat lopulta kiitotien pintaan. Kyseessä ei ollut maailman kaunein laskeutuminen, mutta mitään ei mennyt lentokoneesta kuitenkaan rikki.
Koneeni ei myöskään suistunut ulos kiitotieltä. Potkurinlavat jarruttavaan asentoon ja nopeuden hieman vielä hidastuttua pyöräjarrut päälle. Pian koneeni pysähtyi.
Siinä oli miehestä otettu mittaa. Olin onnellinen.
PS. Minulla on kyllä jonkin verran kokemusta simulaattorilentäjänä muistakin vaikeista lentokentistä, täytyy sanoa. Silti tämä oli minullekin pelottava kokemus.
PS. klo 21.30:
Päätin tehdä jotain pelottavaa jälleen ja palasin Saint Helenalle. Aurinko oli menossa mailleen, mutta vielä näki hyvin eteensä.
Nousin ilmojen teille jälleen samalta kiitotieltä 01. Tuuliolot jälleen vaikuttivat lentokoneeni käyttäytymiseen. Sain pidettyä sen kuitenkin hallinnassani, ja tein käännöksen koillisen suuntaan. Korkeutta olin ottanut jonkin verran alle 2000 jalan korkeuteen.
Tuuli kävi jälleen idän suunnasta.
Tässä välissä voin mainita sen, että edellisenä yönä lentäessäni en pimeyden vuoksi ollut nähnyt lähdössä kovinkaan hyvin vasemmalla eli länsipuolellani olleita jylhiä kallioita. Niihin olisin voinut vaikka vahingossa törmätä.
Jonkin ajan kuluttua noususta pistin koneen posottamaan pohjoisluoteen suuntaan. Sitten aloitin käännöksen länteen. Ja kun koneeni oli päässyt pohjoisimpaan pisteeseensä otin kiinni lyhyeksi aikaa suuntamajakan säteestä. Koneeni jatkoi nyt kääntymistä aina siihen asti, kunnes olin posottamassa kätevästi etelän suuntaan.
Lentokoneeni oli nyt itse asiassa melko täydellisesti linjassa kiitotien 19 kanssa. Sen pää vaikutti kuitenkin sijaitsevan melko lähellä jyrkänteen reunaa, joten minun kannatti olla tarkkana.
Aloitin aikaisessa vaiheessa korkeuden pudottamisen, jotta loppulasku ei menisi liian jyrkästi. Siinä välissä olin kytkenyt koneeni autopilotista pois suuntasäteen seuraamisen.
Lähempänä kiitotien päätä jouduin lisäämään erittäin runsaasti moottoritehoja. Ei pelkästään sen vuoksi, että olin varmuuden vuoksi pistänyt laskusiivekkeet jälleen "täysille", vaan myös siksi, että en halunnut vahingossakaan törmätä jyrkänteeseen. Jouduin myöskin säätämään korkeusperäsintrimmiä vähäksi aikaa peräpainoiseksi.
Koneeni nousi nyt sopivaan asemaan ja saatoin rauhallisesti laskea sitten koneeni kiitotien pintaan.
Laskeutumiseni ei ollut taaskaan parasta A-laatua, mutta se onnistui eikä mopo niinsanotusti karannut käsistä. Kielikuva, joka olisi lentokoneeni suhteen voinut olla varsin kirjaimellinen.
